Aino Vähäpesola: Onnenkissa

Kiinnostus heräsi: Edith Södergran on lempirunoilijani (<- postaukseni hänen kootuista runoistaan)

Onnenkissa
Aino Vähäpesola

2019

191 sivua

*Kosmos

"Kun olin tanssinut kymmenen tuntia, uskoin bileisiin. Elämäni oli kuuma harha, ja niin sen kuuluisikin olla. Mutta kumpi oli harha, yöelämä vai päiväelämä? Onko sellaisilla kysymyksillä väliä, jos onnistui hetkisen olemaan pitelemättömän onnellinen? Ei kai. Silloin hetkeksi aukeaa tie maahan jota ei ole." -s.125

Onnenkissan nimetön päähenkilö on nimettömässä pääkaupungissa asuva 24-vuotias kirjallisuudenopiskelija, joka työstää feminististä gradua Edith Södergranista. Yhtä feministisen suorasta ja kriittisestä näkökulmasta hän tarkastelee elämäänsä ja yhteiskuntaa, yliopiston rakenteita ja tieteen tekemistä, arkeaan, sukupuolta, ulkonäköpaineita ja parisuhteitaan.

En voi sanoa lukevani paljon runoutta, mutta Edith Södergran on tähän mennessä ainoa runoilija, joka on useammalla runollaan tehnyt minuun vaikutuksen. En aina ymmärrä hänenkään tekeleitään, mutta niiden leiskuva kieli ja monitulkintaiset, hiukan hämärän peittoon jäävät sanat saivat sydämeni värisemään. Luulin tämän kirjan alun perin olevan romaani, mutta se paljastuikin sekoitukseksi romaania, autofiktiota ja esseetä. Tämä yhdistelmä oli virkistävää vaihtelua. Teoksen kieli oli hyvin runollista ja humorististakin, mutta heti perään akateemista argumentointia, se vaati keskittymään ja ajattelemaan. Lauseet pyrähtelivät pohtimaan aikaa ja kuolemaa, vain lennähtääkseen tieteen tekemiseen tai seksuaalisuuteen. Luin kirjan vuosi sitten, ja muistan sen samalla vastanneeni oman pääkoppani ajatuksiin mutta myös sekoittaneen niitä ennestään.

Kirjassa oli siis vastatusten kaksikymmentäluvun modernistisia runoja kirjoittanut Edith Södergran ja nykyajan feministinen kirjallisuusopiskelija. Joka luvun alussa siteerataan yhtä Södergranin runoa ja myöhemmin samalla runoa analysoiden pohditaan muita aiheita. Samoja teemoja löytyi varsinkin feminiinisyyden ja rajojen rikkomisen puolelta. Södergranin tunnetuimpiin runoihin kuuluu vahvasti naisen emansipaatiota ja sukupuoliroolien rikkomista korostava Vierge Moderne. Hänen runonsa edustavat kompleksisia naisia, miehet ovat sivuhenkilöitä. Kirjan päähenkilö puolestaan on saanut vaikutteita feminismistä ja queer teoriasta, joka korostaa seksuaalisuuden muovautumista ja sukupuolen performanssia biologisuuden sijaan. Itseäni ei-feministinen torjuva asenne kirjallisuuden luennolla sai hämmentymään, sillä en ole tähän mennessä kohdannut yhtäkään samantapaista professoria, päinvastoin. Osa huomioista sai ajattelemaan enemmän, kuten naisen paikka heteroseksissä. Heteroseksuaalinen seksi rakentuu helposti miehen aktiivisen nautinnon ympärille. Naiset, vaikkapa varmaan miehetkin, suostuvat välillä haluttomina seksiin. He antavat luvan mutta eivät nauti. Tutkimuksissa laskeskellaan seksikertoja mutta ei niiden laatua. Tai mikä edes lasketaan seksiksi?

"Kun heteroseksin ytimessä on lopulta aina yhdyntä ja yhdynnässä nainen on väkisinkin passiivisempi osapuoli, ei ole aina helppoa tietää, nauttiiko hän seksistä. Aktiivisen osapuolen tuntemukset kyllä huomaa. Passiivisen nautinto voi näyttää aika lailla samalta kuin ei-nautinto, ja hänen tuntemuksensa täytyy selvittää erikseen. Sitä kaikki eivät jaksa vaivautua tekemään. Jos asiasta vaietaan, tähän tyyliin on mahdollista harrastaa hyvin keskinkertaista seksiä todella pitkään. [...]

   Minun näkökulmastani oli siis todella vaikeaa ymmärtää, miten kukaan voi haluta harrastaa seksiä jonkun kanssa, joka ei ilmaise halua vaan antaa luvan. Vastaus piilee varmaan siinä, että poikaystävä oli seksin suhteen itsenäinen toimija. Hänen seksuaalinen omanarvontuntonsa oli sen verran hyvä, että hän pystyi rohkeasti laukeamaan toisen ihmisen ollessa läsnä, vaikka toinen lähinnä katselisi kattoa liikkumattomana. Minun kiihottumiseni oli kuin rusakko, joka kuunteli koko ajan ympäristöä, tässä tapauksessa poikaystävää. Se luikki tiehensä jos ympäristö ei ollut lämmin ja yhtä lailla halukas." -s.66-68

Onneksi nykyään on enemmän tietoisuutta ja huomaavaisuutta. En ollut ihan samaa mieltä siitä, ettei äärifeminismiä olisi olemassa. Feminismissäkin on radikaaleja liikkeitä, jotka eivät anna tilaa kysymyksille ja pohdinnalle tai jotka ylläpitävät miesvihaa. 

Mietteitä tieteen tekemistä oli myös mielenkiintoista lukea. Kirjallisuustieteiden reflektiivinen lähestymistapa on hyvin samanlainen kuin kulttuurientutkimuksessa. Jokaisen tutkimuksen takana löytyy tutkija, jonka etninen/kulttuurinen tausta, sukupuoli, kasvuympäristö, yhteiskuntaluokka ja arvot vaikuttavat hänen tapaansa katsoa tutkittavaa aihetta. Tutkimus ja sen tulokset eivät ole vain neutraaleja ja objektiivisia. Jo aiheen valinta perustuu tutkijan omiin mielenkiintoihin. Miksi siis pitäisi leikkiä ettei tutkimusaiheella ole mitään yhteyttä omaan henkilökohtaiseen elämään?

Samoin itsereflektio oli päähenkilölle tärkeää, siihenhän koko kirja perustuukin. Itsereflektio on minusta yksi tärkeimmistä ominaisuuksista ja taidoista, ehkä jopa tärkein. Miten muuten pystymme näkemään virheemme ja ymmärtämään toisia?

"Poikaystävä sanoi, että pelkäsi pienenevänsä, jos ryhtyisi ajattelemaan heikkouksiaan. Minun silmissäni hän pieneni, koska pelkäsi sellaista." -s.55

Kirja keskittyi pääasiassa näihiin aiheisiin, muut aiheet olivat henkilökohtaisempia. Ne sivusivat ahdistusta elämästä, hetkeen tarttumista, pienen huojentavan ajatuksen löytämistä kaoottisen maailman keskellä.

"Kun hän joskus kuolee, aavistus hänestä jää elämään minussa, ehkä siitä on lohduksi. Sillä sitten kun äitiä ei enää ole, sen lähin korvike olen minä itse. Minä olen se henkilö, jota lähemmäs äitiä ei voi päästä." -s.103

Entä onko kirjailijan elämällä lopultakaan mitään tekemistä teoksiensa kanssa? Onko Aino Vähäpesola yhtä kuin tämän kirjailijan päähenkilö? Onko Edith Södergran yhtä runojensa kanssa? Kirja leikkii juuri tällä ikuisuuskysymyksellä vastausta antamatta. Ehkä vastaus ei ole joko tai vaan sekä että.

"Maneki nekon ilme on täydellisen tyytyväinen ja mairea, vilkutus on tasainen ja joka kerta tismalleen saman mittainen. Päässäni alkaa kihelmöidä, kun katselen sitä. Mitä muuta kuin hyvää voisi tuoda se, että niin vähäpätöiset asiat - esineet, joilla on hymyilevä naama ja yksinketainen liikemekanismi - saavat aikaan pienen mutta totaalisen onnentunteen, joka toimii pakopaikkana ja tekee minusta suorastaan omavaraisen. Kaikki voivat vaikka kuolla, talo voi palaa. Siltikin on aina olemassa mahdollisuus, että aivoissa alkaa kihelmöidä ja olo muuttuu hetkeksi hyväksi, jopa sattumalta tai kutsumatta. Näin voi käydä silloinkin, jos joskus kuulen nousevan veden kohinan, joka upottaa tämän rannikkokaupungin kotitalot ja yliopistot, lopulta jääkarhutkin. Vasta kun aivoni lopettavat toimintansa, loppuu pieni ja nopea, kultaisen tulen tikkaus silmieni takana pienessä luolassa, jossa se kimpoilee pitkin poikin kehoa kuin flipperipallo. Onnenkissa, onnenkissa, se minä olen itse." -s.74-75

Kirja meni vuoden 2022 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjassa sekoitetaan faktaa ja fiktiota.

Cecilia Vinesse: Seven days of you

Kiinnostus heräsi: Instagram, joululahja 2021

Seven days of you

Cecilia Vinesse

2017

325 sivua

Little, Brown and Company

Sophia on asunut koko elämänsä vuorotellen Tokiossa, vuorotellen USA:ssa ja lomilla isänsä luona Pariisissa. Nyt 17-vuotiaana hänen täytyy taas sanoa jäähyväiset Tokiolle, jossa hän vihdoin tuntee itsensä kotoisaksi ystäviensä Mikan ja Davidin kanssa. Yhtäkkiä kuukaudet ja viikot ovat vierineet ohi ja jäljellä on enää viimeinen viikko. Yksi viikko aikaa syödä konbineissa, laulaa karaokea ja yrittää sopeutua lähtöön. Ja sitten saapuu Jamie, jonka Sophia tahtoisi vain unohtaa. Jamie jonka muutto Amerikkaan kolme vuotta sitten päättyi hillittömään riitaan. Mutta juuri Jamie näyttää Sophialle, että viimeisistäkin hetkistä voi pitää kiinni...

  "I really, really, really don't want this to end.

   The music stopped as I closed the curtains and lay down. In the quiet darkness, I thought about stars. The ones that aren't stars at all, but memories of ones that burned out millions of years ago. I thought about the stars that had already collapsed and turned into black holes, places where even light can't escape. Places where, from a distance, time seems to stop. [...]

   I lay awake for hours, wishing I could grab the seconds and hold them between my fingers - but only watching as they fell away, and disappeared forever." -s.54

Joillekin Seven days of you on varmasti tyypillinen yhteen viikkoon ahdettu epärealistinen nuorten rakkaustarina. Itse en ole kuitenkaan lukenut montaakaan samantyyppistä romaania, ja tarina piti otteessaan mainiosti. Viikkoon mahtui samalla Tokion paikkoja, draamaa ja käänteitä ystäväpiirissä ja perheessä. Sophia löysi useampaan otteeseen uusia puolia lähipiirissään ja itsestäänkin sekä pohti ajankulua ja kotipaikkaansa.

Vähän kyllä ihmettelin miten Sophia ja useampi hänen kavereistaan ei osannut paljon yhtään japania, vaikka he olivat asuneet maassa vuosikausia. Muutenkin tarinassa oli vahva expattileima: yksikään henkilöistä ei ollut japanilainen, Tokiota kuvattiin hyvin pinnallisesti, kaikilla oli rahaa jatkuvaan ulkona syömiseen ja hauskanpitoon, osa ystävistä asui hulppeissa asunnoissa ja ulkomaalaisina kaverukset saivat anteeksi humalassa toikkaroinnin. Toisaalta tämä on kyllä varsin lähellä esimerkiksi joidenkin Pekingin expattinuorten elämää. Kirjailija on muuten itsekin syntynyt Ranskassa ja muuttanut nuorena USA:n ja Japanin välillä. Muistin vasta nyt lukeneeni puolitoista vuotta sitten hänen kirjansa The Summer of Us! Sen tyyli ja hahmojen kansainväliset taustat olivat hyvin samankaltaisia.

Säästin tämän kirjan opiskelijavaihtoni loppuun, sillä uskoin sen antavan ajatuksia. Ja vaikka en olekaan jättämässä Tokiota vaan Taipein, niin kaupungeissa on paljon samaa: suuret ihmismassat, temppelit, karaoke ja "convenience stores", josta voi ostaa päivittäisiä tavaroita ja valmisruokaa. Tuntui että Sophia jäisi kaipaamaan ystäviään, Tokion tunnelmaa ja tiettyjä pieniä asioita, mutta ei syvällisemmin itse Japania. Itse jään kaipaamaan juurikin Taiwania, sen ruokaa, luontoa ja kulttuuria sekä mahdollisuutta puhua kiinaa, mutta myös kaikkia ihania muistoja. Ja jollain lailla myös laajalti itse tunnelmaa.

Aluksi tunsin tapahtumarikkaan kirjan antavan paineita viimeiselle viikolleni, sillä kukapa ei haluaisi kokea rakkaustarinaa ja juhlia ystäviensä kanssa koko viikkoa. Lopulta tajusin ettei se ollut kirjan sanoma vaan hetkessä eläminen. Pidä viimeisistä sekunneista tiukasti kiinni ja nauti jokaisesta.

"'I think you choose', he whispered. "I think you choose where you belong and those places will always be there to remind you of who you are.'" -s.174

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjan nimessä on ainakin kolme sanaa" sekä Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen.

Nina LaCour: Everything leads to you (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Nina LaCourin toinen romaani Välimatkoja (We are okay)

Everything leads to you

Nina LaCour

2014

Penguin Group

307 sivua

Vasta high schoolista valmistuva Emi työskentelee jo Hollywoodin filmiteollisuudessa - harjoittelijana lavastuksesssa. Hänen tulevaisuudenmahdollisuutensa näyttävät hyviltä kunhan hän vain jaksaisi olla kuuliainen lavastajapomolleen, jolla on viimeinen sana. Emi on myös hiljattain eronnut jälleen tyttöystävänsä Morganin kanssa, jonka kanssa hän oli jo viisi kertaa palannut yhteen. Yllättäen hän löytää legendaarisen villin lännen näyttelijän jäämistöistä kirjeen, joka on kirjoitettu tämän avioliiton ulkopuoleiselle tyttärelle. Emi tempautuu parhaan ystävänsä Charlotten kanssa huimaan mysteeriin, jonka seurauksena hän tutustuu Avaan. Ava on valovoimainen ja melkein kuin toisesta maailmasta kuin Emi - onko kaikki johtanut heidän tapaamiseen?

Everything leads to you -romaanissa lavastus ja filmiteollisuus ovat koko ajan tarinan keskiössä. Minulle aukeni ihan uusi puoli elokuvien tekemisessä: lavastaja (production designer) suunnittelee ja hankkii lavastusta elokuvien kohtauksiin, esimerkiksi huonekaluja ja koristeita. Emi on päätynyt harjoittelijaksi veljensä kautta, joka puolestaan etsii sopivia tapahtumapaikkoja elokuviin, ja vaikuttaa olevan ilmiömäisen taitava. En kyllä tiedä miten Emi ehti samalla lukea ylioppilaskokeisiinsa ja kuinka todennäköisesti näin nuori ja kokematon pääsisi tällaiseen työhön. Toisaalta Emin pomon sana määrää viime kädessä, mikä aiheuttaa konflikteja, mutta tästäkin opitaan. Muutenkin kuvailtiin hiukan elokuvientekoprosessia. Emin mukaan myös filmiteollisuudessa työskentely hälventää elokuvien epärealistista taikaa.

"This is what I love about production designing. The writers imagine the story, tell us where people are and what they do and say. The actors embody the characters, give them faces and voices. The directors and producers transform an idea into something real. But the art department, we do the rest. When you see their rooms and you discover that they love a certain band, or that they collect seashells or hang their clothes with equal space between each perfectly ironed shirt or have stacks of papers on their desks or a week's worth of dirty dishes in the sink and bras strewn over brass doorknobs - all of that is us." -s.103

Itse tarina oli sujuvaa luettavaa ja mysteeri todella kutkuttava. Tietysti mukana oli myös rakkaustarina, mutta sitä ennen hiukan toksinen ihmissuhde Emin ja Morganin välillä, joka selvisi mukavasti. LGBT+ -teema oli muuten kivan vaivihkaa mukana tarinassa: Emi ei paljon pohtinut identiteettiään, mutta Ava oli kokenut syrjintää, mikä tuli Emille (kuten minullekin) yllätyksenä. Lisäksi kirjassa sivuttiin myös etuoikeutettua asemaa, onhan Emi saanut työnsä taitojensa lisäksi melkein tarjottimella.

Kuitenkaan kirja ei minusta yltänyt salaperäisyyttä ja runollisuutta huokuneen Välimatkoja -romaanin tasolle. Emin elämästä ja harrastuksista ei kerrottu paljon ja hän jäi aika yksiulotteiseksi hahmoksi, joka vain toimi lavastajana. Lisäksi tarina oli, kuten nimikin sanoo, hiukan liian kohtalonomainen, vaikka painottikin, etteivät elokuvat näytä realistista puolta elämässä. Kannessa oli myös pieni kuvitusvirhe, sillä Emillä oli tummahko iho ja Avalla punaiset hiukset.

"We love films because they make us feel something. They speak to our desires, which are never small. They allow us to escape and to dream and to gaze into eyes that are impossibly beautiful and huge. they fill us with longing.

   But also.

   They tell us to remember; they remind us of life. Remember, they say, how much it hurts to have your heart broken. Remember about death and suffering and the complexities of living. Remember what it is to love someone. Remember how it is to be loved. Remember what you feel in this moment. Remember this. Remember this." -s. 305

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 16. "Kirjan luvuilla on nimet", Pride22-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin Los Angelesilla ja Kalifornialla.

Katie Heaney: Would you rather? (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Instagram (?), joululahjaksi pyydetty

Would you rather? A memoir of growing up and coming out

Katie Heaney

2018

235 sivua

Random House

"If you, too, are a person who has ever found herself Googling something like "is it normal if you've never had a relationship" or "can someone realize they're queer when they're kind of old" or "oldest living virgin", if you have ever wondered if it's normal not to feel normal - this one's for you.

xo, Katie"

Miltä tuntuu elää 25 vuotta sinkkuna ja tajuta sitten pitävänsäkin naisista? Vuonna 2014 Katie Heaney oli julkaissut muistelmansa "Never have I ever", jossa hän pohti ongelmaansa löytää parisuhdetta ja ylipäätänsä romanttisen rakkauden asemaa yhteiskunnassa. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi "Would you rather?", joka tarjoaa yhden syyn Katien "ikisinkkuudelle" - hän oli etsinyt väärästä paikasta. 

Oikeastaan tarina ei ole ihan näin simppeli. Katie oli kyllä ihastunut aiemmin poikiin, mutta ei tuntenut heitä suudellessa mitään erityistä ja lisäksi jokainen ehti häippästä ennen potentiaalisen suhteen alkua. Ensimmäisen kerran tyttöihin ihastuminen kävi hänen mielessään vaihdossa L-koodin äärellä, seuraavan kerran yliopistossa hänen tuntiessaan jotain tyttöjä kohtaan. Kuitenkin asia katosi vuosiksi, kunnes hän lopulta alkoi uudelleen ajatella asiaa. Kaikki loksahtaa nopeasti paikalleen, ja yhtäkkiä Katie kääntää katseensa miehistä naisiin. 

"All this time, almost all the way to thirty, I thought dating dread was normal. Everybody I know (and everyone I don't) complains about dating. It's supposed to suck. It's supposed to be agony. You're supposed to feel miserable on most of the first dates you go on, because most people are boring or bad for you. I asked my therapist: Doesn't everyone feel that way? "Not really," she said. Nervousness was normal; thread, though: that was different. Dread is for dentist appointments. Spring cleaning. Family reunions, if you can't or don't drink. Things you do not want to do but must do anyway." -s.65

Katien elämänkaari on mielenkiintoisesti ja sujuvasti kuvattu: kirjassa kuvataan Katien opiskeluvuosia, ensimmäisen kirjan kirjoittamisprosessia, lentopelon voittamista, feminismiajattelun kehittymistä sekä New Yorkiin muuttoa. Esimerkiksi Minnesotan ja New Yorkin eroja sivutaan: "[...] I found their smugness incredibly obnoxious. Obnoxious, despite the fact that the only real difference between New York City pride and Minnesota pride is that the former has three million more people and all of the pop culture backing it." (s.34)

Juuri New Yorkissa Katie alkaakin kiinnostua pääasiassa tytöistä ja päättää kokeilla deittisovellusta. Ja jo ensimmäisen naisen kohdalla tärppää...

"Never before in my life had I made anything resembling "the first move". I was always too nervous, I thought, and too afraid of being rejected. But that night, I realized that wasn't quite it. I was nervous to text Lydia, and also afraid of being rejected, but my desire to talk to her again, as soon as possible, outweighed those fears. So while I stood in my kitchen shoving graham crackers into my face, because we hadn't eaten dinner and I was starving and a little dizzy, I talked to Chiara about what I should say. She suggested I say what she'd texted to Mark (the man she'd eventually marry) after their first date: "Mark! I think you're great. Thanks for the fun night." It's simple and direct, she explained. It says you're interested in them without having to explicitly say you want to see them again. I knew she was right, so I texted Lydia, slowly and carefully: "Lydia! I think you're great. Thanks for the fun night." Then I waited a truly agonizing six minutes, during which time Chiara repeatedly talked me off the ledge. And then Lydia wrote back and asked if I'd want to hang out again. I was so happy all I sent in return was "DUH."" -s.80

Oli mukavaa lukea itsensäetsimistarinaa, joka ei etene samalla tavalla kuin lähes jokainen kaapistaulostulokertomus. Samastuin itse Katieen monin tavoin: itse olen vieläkin enemmän turhaan yrittänyt muistella lapsuuden tyttöihastuksia, sillä suuntautumiseni on kehittynyt vähitellen. Olen myöskin ollut onnekas siinä että lähiympäristöni on niin avoin ja kannustava. Katienkin lähipiirille on ihan sama pitääkö hän tytöistä vai pojista, oikeastaan vain hänen ensimmäinen terapeuttinsa oli hylännyt ensi alkuun koko ajatuksen (syy miksi hänestä tulikin ex-terapeutti). Sekä Katielle ja minulle suora syrjintä ei ole (vielä) ollut arjessa läsnä vaan siihen täytyy erikseen valmistautua. Hänelläkään ei ole ollut queer gangia, jollaista tosin en itse kaipaa samalla lailla.

"It used to be so easy to feel right, which has to be one of the main perks of being twenty-two. It was at that age that I got an equal sign - for feminism, specifically - tattooed on the inside of my right wrist. Not since then have I been remotely as sure that my side of the argument is the right one. Not since then have I believed that most people agree on essential human rights  and values, and all they need to see that is a good, clear presentation of the facts." -s.170

Katie pohtii paljon myös sitä mitä lukijat ajattelevat hänestä luettuaan ensimmäisen kirjan jälkeen seuraavan. Kulmakarvojaan kohotellen "olisi se pitänyt arvata" tai pettyen, etteivät voikaan samastua häneen. Lopulta hän lohduttautuu sillä että ihminen kehittyy aina eteenpäin, eikä hän ole kenellekään mitään velkaa. 

"People want a clear narrative arc. Especially me. We want gay adults to have gay childhoods - the elementary school crushes, the closeted adolescence, the the gradual coming to terms. We want a line, no breaks, no swerving, from point A to point B. But I broke and I swerved plenty. I feel behind, but I truly didn't know how to get here any quicker. I didn't even know where I was trying to go. In every moment leading up to this one, at ages of nine and fourteen and nineteen and twenty-six, I have been as close to myself as I knew how to be. I may know myself better now than I ever have before, but ask me again in a year or two." -s.136

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä" (lähes koko ajan), Pride 2022 -lukuhaasteeseen henkilökohtaisessa Amerikkaa tutkimassa -haasteessani Minnesotan sekä New Yorkin osavaltioihin ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen, vaikka sainkin sen vasta jouluna lahjaksi.

Holly Bourne: It only happens in the movies

Kiinnostus heräsi: tarttui mukaan kirjaston hyllyltä nimen perusteella

It only happens in the movies
Holly Bourne
2021
356 sivua
Houghton Mifflin Harcourt

Audrey tahtoo pysyä kaukana romantiikasta. Hänen vanhempiensa eron likapyykki ja oma ex-poikaystävänsä ovat osoittaneet, miten parisuhteet eivät tosiaankaan ole kuin elokuvissa. Mutta aloitettuaan sivutyön elokuvateatterissa Audreu tapaa Harryn, joka suorastaan henkii hankaluuksia. Harry flirttailee hävyttömästi ja kuulemma vaihtaa tyttöjä nopeasti. Pian Audrey huomaa päätyneensä näyttelemään Harryn amatöörizombielokuvaan ja tuntevansa vastentahtoisesti tätä kohtaan jotain enemmän. Mutta voiko hän todella luottaa Harryyn?

Tämän juoniselostuksen perusteella tästä saa tavanomaisen kuvan nuortenkirjasta, jossa tyttö on valmis unohtamaan pojat ja ryhtymään nunnaksi, kunnes sitten heti ensimmäinen tielle sattuva häikäisevä komistus vie häneltä jalat alta. It only happens in the movies ei kuitenkaan ole tavanomainen rakkaustarina. Se näyttää rakkaustarinoiden rosoisemman puolen, mikä ei yleensä päädy valkokankaalle tai kirjojen sivuille.

Ensinnäkään Audreyn kotiolot eivät ole hulppeat. Hänen isänsä on jättänyt heidät uuden perheen vuoksi ja yrittää pakkolunastaa yhteisen talon, kun taas äidin mielenterveys reistailee eron vuoksi. Äidin mt-ongelmat olivatkin järisyttäviä ja välillä ahdisti kuinka Audrey joutui yksin pitämään tästä huolta veljensä opiskellessa muualla. Miksei kukaan ehdottanut häntä menemään puhumaan jollekulle tai hakemaan apua? Tilanteen ei tosiaan olisi pitänyt olla hänen vastuullaan!

Juuri omien kokemustensa vuoksi Audrey onkin oppinut kritisoimaan elokuvien hempeitä onnellisia loppuja. Tarinan edetessä Audreyn haastattelema parisuhdeterapeutti kertoo, kuinka nuoret sanovat rakkauden olevan sattumaa, kun taas pitkään seurustelleiden mielestä se on valinta. Tämän näkökulman avulla Audrey oivaltaa, että hänen isänsä aktiivisesti valitsi unohtaa perheensä uuden takia ja pystyy lopultakin päästämään tästä irti. Audreyn vanhempien tarina näyttää miten kauniisti alkanut rakkaustarina voikin muuttua ajan myötä likaiseksi.

"My eyes filled up as I thought of earlier. I thought of what Dad must've believed when he got down on one knee, in Rome, and proposed to Mom even though they'd only known each other six months. I thought of how happy they had been to tell everyone that story. Their story, over the years. So pleased they had their own narrative - one that matched the movies. Love at first sight. Beautiful backdrop. Whirlwinds and grand gestures. I thought of all the films we'd watched together on Saturday nights, the messages always the same: Love conquers all. Love is happiness. Love is fireworks. Love is giving you the feels. Love means never having to say you're sorry. Love is easy. Love is unwavering. Love is forever. 

   We watched no films where couples yelled at each other in the kitchen. No films where, ten years after kissing on top of the Eiffel Tower, the couple didn't even sit on the same sofa. No films showing how... bored Dad would look whenever Mom said anything, glazing over like she was the weather forecast, rather than the woman he adored so much he pawned half his stuff for a diamond ring... one he tried to get in the divorce. When my parents' love soured, Dad didn't try to resuscitate it. Because there was no one telling him that was possible. Instead, he jumped ship and started all over again with someone who gave him new feels. -s.123

Ensin olin hiukan epäilevä juonen etenemisestä, sillä olen törmännyt liian moneen juoneen, jotka palaavat lopulta vanhoille tutuille raiteille ja koska Audreyn ja Harryn suhde eteni vuorotellen täsmälleen kuin elokuvissa, vuorotellen persoonallisesti. Se tekikin romaanista kutkuttavan, kun ei voinut olla ihan varma mitä tapahtuu. Sanotaan sen verran että Audrey kasvaa tarinan aikana paljon.

Audreyn pohdinnat romanttisesta rakkauden asemasta mediassa ja yhteiskunnassa olivat todella samaistuttavia, sillä olen pohtinut jo pari vuotta samaa asiaa. Tähän asti ja edelleenkin kuvittelen rakkauden menevän kuten romaaneissa, elokuvissa ja rakkauslauluissa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin edes yrittänyt alkaa kyseenalaistamaan sitä ja pohtimaan sitä kriittisesti. Ja olen alkanut etsimään kirjoja ja elokuvia ja lauluja, jotka suhtautuvat rakkauteen toisin. Lähes kaikki ovat nyt lempikirjojani ja -elokuviani. Moni sanoo että viihteen tehtävänä on tarjota pakopaikka arjesta, niin laulaa jopa Keegan-Michael Key The Prom -musikaalissa. Mutta onko pintapuoleisen glitterin tarjoamisen pakko olla ainoa tehtävä? Eikö tehtävä voisi myös tarjota aitoa samastumispintaa ihmisille, jotka peilaavat itseään ja omia kokemuksiaan ympäröivään maailmaan ja pitävät niitä epänormaaleina, tuntevat ettei kukaan ymmärrä? 

"I stepped over the candles. I left my uniform on the counter and pushed through the doors. The bright spring sunshine disoriented me and hurt my eyes, like it always does when you step out of a cinema. Emerging into the real world. Where the lines aren't scripted, where the characters' motives don't always make sense, where the lightning isn't flattering, where boring days are things you have to endure rather than skip past in a montage, where the couples don't always work it out, where the rain makes your hair frizz, where love is sometimes complicated and hard and dull and painful and gray and ever-changing and compromised and flimsy, rather than only perfect and soul mates and kisses in the rain and knowing they're going to live happily ever after.

   It is both. 

   Every love affair is always a mixture of both.

   You just don't see it in romance movies." 

P.S. Jos etsitte rakkautta ja suhteita hiukan vaihtoehtoisesti käsitteleviä kirjoja ja elokuvia, niin omia suosikkejani ovat mm. Robin Talleyn Pulp, Alice Osemanin Loveless, Rosamond Lehmannin Dusty Answer ja Sara Farizanin If you could me mine, sekä elokuvat Love and other disasters ja The Half of It. Myös It only happens in the movies kuuluu nyt listaan.

Kirja sopii HelMet-haasteen kohtaan 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.

Robin Talley: Our own private universe

Kiinnostus heräsi: saman kirjailijan Pulp, yksi viime vuoden suosikeistani

Our own private universe
Robin Talley

2017

373 sivua

HarperCollins

15-vuotias Aki on saapunut pastori-isänsä, parhaan ystävänsä Lorin ja muiden seurakuntanuorten kanssa Meksikoon kesäksi vapaaehtoistöihin. Lori ja Aki päättävät kesän aikana molemmat kokea kevyen kesäromanssin. Etenkin Aki haluaa testata hypoteesiaan biseksuaalisuudestaan käytännössä, vaikkei olekaan kertonut perheelleen asiasta. Leirillä Aki tutustuu heti ensimmäisenä iltana Christaan, joka kertoo olevansa tauolla suhteestaan poikaystäväänsä kesän ajaksi, ja he alkavat tapailla salassa. Mutta riittääkö Akille pelkkä kesäromanssi? Voiko hän lopun ikäänsä valehdella Christalle ja perheelleen?

Our own private universe käsitteli monia aiheita, eniten juuri biseksuaalisuutta. Akin pohtimista oli mielenkiintoista seurata: hän miettii missä menee bin ja lesbon ero tai minkä ikäisenä kuuluu "tuntea" identiteettinsä (vastaus: kuka on lopultakaan täysin valmis?) Kirja kuvaili muuten seksiä todella rohkeasti, ja positiivista oli myös seksivalistus. Välillä se tosin äityi liiankin läpinäkyvän valistavaksi, mutta ainakin suuseksisuojien ja kertakäyttöhansikkaiden käyttö tuli nyt tutuksi!

Oli myös hienoa miten päähenkilö havahtui Meksikossa muiden auttamiseen ja nuorten vaikuttamiseen ja jopa järjesti väittelytilaisuuden. En itse ensin ajatellut sitä vääränä, että valkoiset kristilliset jäsenet tulivat auttamaan köyhää meksikolaista kristittyä kylää, mutta kriittisesti ajateltuna tästä voi löytää myös epäkohtia. (Esimerkiksi tämä artikkeli selitti minulle, kuinka lyhyet vapaaehtoistyöleirit eivät yleensä auta kohdemaita vaan pikemminkin innokkaita auttajia itseään.) Akin leirilläkin lähinnä maalailtiin kirkon seiniä, mutta Aki kuitenkin huomasi kylän puutteelliseen terveydenhuollon ja alkoi kamppailemaan epäkohtia vastaan. Täytyy sanoa, että elämästä Meksikosta ja kulttuurista olisin lukenut mieluusti enemmänkin. Nyt se rajoittui siihen, kuinka päähenkilö yritti puhua hiukan espanjaa ja voitti nirsoilunsa papuriisiä kohtaan. Kirjaa on kritisoitu myös siksi että Aki on tummaihoinen, toisin kuin kirjailija itse, mutta en itse nähnyt kirjassa suoria ongelmia. Rasismia olisi voinut käsitellä enemmänkin. Ehkä joku BIPOC-lukija osaisi kertoa oman näkökulmansa asiaan.

Yleensä uskontoa käsitellään LGBT+ -kirjoissa negatiivisesti (syystäkin), mutta tässä kirjassa sen läsnäolo oli sangen neutraalia. Toisaalta Akin kirkko oli suhteellisen suvaitsevainen ja esimerkiksi samansukupuolista avioliittoa kohtaan oli mielipiteitä puolin ja toisin. Akin ja Christan omaa uskonnollisuutta ei käsitelty, ja sain kuvan, että he hengailivat seurakuntanuorissa lähinnä uskonnollisten perheidensä vuoksi. Kuitenkaan näidenkään uskonnollisuutta ei käsitelty, eikä kirjassa muutenkaan ollut yhtään puhetta kristinuskon opeista, mikä oli ehkä hiukan epäuskottavaa. Toisaalta kaapista ulostulo oli isona aiheena ja Christalle suuri este juurikin patakonservatiivisten vanhempien tähden. Christan ja Akin perhetilanteet olivat osittain samankaltaiset mutta kuitenkin hyvin erilaiset.

"We were good kids. Preacher's kids.

   Kids like us didn't have secrets. Kids like us knew better.

   Girls like me smiled politely and always did the right thing. Girls like me definitely didn't sneak away at night to do things that would crush their fathers.

   And if they did, girls like me knew how to keep it to themselves." -s.129

Totuuden piilottelu oli kirjassa suuressa osassa, sillä milteinpä jokainen hahmo jätti asioita kertomatta tai valehteli suoraan. Osa näistä oli ymmärrettäviä, mutta en oikein tajunnut, miksei Aki voinut paljastaa Christalle edes lempikappalettaan. Näistä pohdinnoista huolimatta Our own private universe oli kuitenkin hyvin mukavaa luettavaa. Ihan Pulpin tasolle se ei noussut, mutta arvostan sitä silti.

"But maybe no one knew that much. Maybe everyone was making it up as they went along, the same as me." -s. 232

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan, Queer-haasteen kohtaan Identiteetin etsintä, YA-haasteen kohtaan Moninainen YA-kirja, ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Marylandin osavaltiolla (josta Aki on kotoisin).

Kristina Aamand: Wenn Worte meine Waffe wären

Kiinnostus heräsi: löytyi kirjaston katalogista 

Wenn Worte meine Waffe wären
Kristina Aamand

2018 

For enden af din pegefinger (2016)

Ulrike Brauns

271 sivua

Dressler Verlag

Sheherazade on kasvanut Tanskassa uskonnollisessa arabialaisessa muslimiyhteisössä, jossa tytölle tärkeintä on olla erottumatta joukosta ja päästä hyviin naimisiin vanhempien valitseman miehen kanssa. Koulussa Sheherazade joutuu lakkaamatta kuulemaan huomautuksia huivistaan ja stereotypioita muslimeista. Hänen isänsäkin katsoo televisiosta pelkkiä sotauutisia ja joutuu lopulta sairaalaan. Sairaalassa Sheherazade tapaa Thean eikä saa tätä enää mielestään. Uskaltaako Sheherazade kyseenalaistaa yhteisönsä normit ja löytääkö hän tasapainon omassa elämässään?

"Ich begutachte mich. 

   Große braune Augen, lange Wimpern, weiche Lippen und schön geformte Brauen. Ich ziehe die Nadeln aus dem Kopftuch, nehme es ab, löse das Zopfgummi, sodass mir das Haar über die Schultern fällt. Sie ist es, die Thea sieht. Sie, die nackt unter der warmen Decke in der teuren Wohnung in Østerbro lag. Ich betrachte mein Spiegelbild, schaue dem Mädchen in die Augen, das auf Thea steht. Ich fasse die Haare wieder zusammen, mache sie mit dem Gummi auf dem Kopf fest und binde das Kopftuch darüber. Jetzt erkenne ich sie wieder. Sheherazade, die fromme Tochter von Amal und Jamil Jenin."

"Tarkastelen itseäni.

   Suuret ruskeat silmät, pitkät ripset, pehmeät huulet ja kauniisti muotoutuneet kulmakarvat. Vedän neulat huivistani, riisun sen ja otan hiuslenkin pois, niin että hiukseni valahtavat olkapäiden yli. Hän on se, joka näkee Thean. Hän, joka makasi alastomana lämpimän peiton alla kalliissa asunnossa Østerbrossa. Tarkastelen peilikuvaani, katson silmiin sitä tyttöä, joka on ihastunut Theaan. Kerään hiukset taas yhteen, kiinnitän ne hiuslenkillä tiukasti ja sidon huivin niiden päälle. Nyt tunnistan hänet taas. Sheherazade, Amal ja Jamil Jeninin siveellinen tytär." -s.162-163

Wenn Worte meine Waffe wären (tanskaksi For enden af din pegefinger, ruotsiksi Under ditt finger) oli osittain tavanomainen kasvukertomus mutta jotenkin se myös yllätti. Sheherazade on jumissa kotikulttuurinsa moraalikäsitysten ja velvollisuuksien sekä oman identiteettinsä välissä. Lisäksi hän myös joutuu kamppailemaan sekä stereotyyppien että niiden osittaisen toteutumisen kanssa. Tästä olenkin puhunut viime aikoina ystävien kanssa, kuinka stereotypiat ovat kyllä osittain totta, muttei niitä saa yleistää ja kohdella kaikkia niiden perusteella. Ensin pitää tutustua ihmiseen itseensä.

Vaikka own voice -näkökulma ei minusta pitäisi aina olla itsestäänselvyys, oli se kuitenkin sopiva tässä kirjassa, joka käsitteli näin arkaa aihetta. Kirja kritisoi voimakkaasti muslimiyhteisöjä ja niiden vaikenemista. Tietysti voisi myös kysyä miksi kantaeurooppalainen ei saisi kirjoittaa samasta aiheesta, mutta on hyvä että itsekin joku yhteisöön kuuluva ja sen paremmin tunteva nostaa äänensä kuuluviin ja vaatii muutosta. (Tosin jos oikein rautalangasta vääntää voi kysyä kuka sitten lasketaan yhteisöön tai marginaaliin kuuluvaksi, missä kulkee raja?)

Kirja oli myös yllättävän synkkä eikä tätä voi ihan nuorimmille suositella. Varsinkin Sheherazaden ystävän tarina on traaginen ja kertoi paljon yhteisöjä ympäröivästä hiljaisuudesta ja häpeän pelosta. Yhtään normista poikkeamista ei suvaita, sillä se tietäisi häpeää koko perheelle, ei pelkästään yksilölle. Tämä valoittui kirjassa hyvin ja mietin että aika samanlaista Euroopassakin on tainnut ennen olla. (Ja joissain perheissä yhä nykyäänkin!) Kun tämän ymmärtää, on paljon helpompi ymmärtää erilaisuuden pelkoa. Sen muuttaminen on sitten toinen asia.

"Am liebsten würde ich Thea erzählen, dass es in Parkerne von Vorteil ist, Hidschab zu tragen. Wenn ich bedeckt bin, ruft mir kein Mann auf der Straße hinterher. Alle nehmen mich als anständiges Mädchen wahr. Ein anständiges Mädchen fliegt unterm Radar. Je heller du strahlst, desto mehr Augen richten sich auf dich."

"Mieluiten kertoisin Thealle, että Parkernessa on eduksi pukeutua hijabiin. Hunnutettuna kukaan mies ei huuda perääni kadulla. Kaikki pitävät minua säädyllisenä tyttönä. Säädyllinen tyttö ei pistä silmään. Mitä kirkkaammin hehkut, sitä useammat silmät kohdistuvat sinuun." -s.118

Samaten kävi ilmi, etteivät muualta tulleet ihmiset eivät aiemmin välttämättä ole olleet konservatiivisia tai uskonnollisia, mutta takertuvat selviytyäkseen perinteisiin ja yhteisön sääntöihin uudessa vieraassa maassa. Sheherazadelle tuli yllätyksenä, miten hänen äitinsä ei ollut nuorena seurannut pukeutumissääntöjä tai alkoholikieltoa. Tämä kertookin integraation ja uuden kotimaan arvoihin ja ihmisiin tutustumisen merkityksestä. 

Oli tosin ehkä ristiriitaista, miten päähenkilö ensin puolusti stereotypioita vastaan ja sanoi pitävänsä huivia vapaaehtoisesti, mutta lopulta jätti sen kuitenkin pois. Goodreadsissa on myös kysytty miksi juuri kantatanskalainen Thea saa Sheherazaden mielen muuttumaan. Tosin eipä tällä muitakaan esikuvia ollut lähipiirissä. Muutenkin kirjassa olisi ehkä voinut näyttää enemmän erilaisia maahanmuuttajataustaisia. Eräs hahmo oli kyllä suvaitsevainen, mutta se tuli aika puun takaa.

Sheherazade saa voimaa "zineistä", itse kirjoittamistaan ja kuvittamistaan leikekirjoista/lehtisistä, jotka esiintyvät myös Ellen Wittlingerin nuortenkirjassa Hard love. Lopulta sanojen mahti antavat hänelle tien vaikuttaa ja voimaantua.

"Papa nennt mich seinen Pfeil in die Zukunft. Er sagt "Sheherazade, du sollst viele Kinder bekommen. Massen von Kindern. Jedes Mal, wenn ein Kind im Krieg getötet wird, kommt eine neue Seele auf die Welt. Das Leben soll über den Tod siegen. Die Liebe über den Hass. Und du sollst schreiben. Über alles, was du siehst und erlebst. Du sollst die Welt mit deinen Worten verändern.""

"Isä kutsuu minua tulevaisuuden nuolekseen. Hän sanoo "Sheherazade, sinun täytyy hankkia paljon lapsia. Kukkuroittain lapsia. Joka kerta kun joku lapsi tapetaan sodassa, tulee uusi sielu maailmaan. Elämän täytyy voittaa kuolema. Rakkauden viha. Ja sinun täytyy kirjoittaa. Kaikesta mitä näet ja koet. Sinun täytyy muuttaa maailmaa sanoillasi."" -s.33-34

Kirja sopii vuoden 2021 HelMet-lukuhaasteen kohtaan 4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan.

Sara Farizan: If you could be mine

Kiinnostus heräsi: LGBT+ -teemat ympäri maailmaa

If you could be mine

Sara Farizan

2013 

256 sivua

Algonquin Young Readers

Sahar on ollut jo vuosia yhdessä parhaan ystävänsä Nasrinin kanssa. Salaa tosin, sillä samansukupuoliset suhteet ovat rangaistavia Iranissa. Sitten taivaalta tipahtaa pommi - Nasrinin odotetaan naivan lääkäriksi opiskeleva poika. Sahar etsii epätoivoissaan tietä saadakseen olla yhdessä Nasrinin kanssa ja keksii ratkaisun: sukupuolenkorjaukset ovat Iranissa sallittuja. Miehenä hän voisi elää loppuelämänsä yhdessä Nasrinin kanssa. Mutta onko tämä mitä Nasrin haluaa?

Luin vuosi sitten toisen Iranin seksuaalivähemmistöistä kertovan kirjan, Deborah Ellisin Moon at nine, joka päättyi traagisesti ja jonka päähenkilöt olivat yksin tunteidensa kanssa. If you could be mine on toiveikkaampi ja kuvaa ulkopuolisuuden tunteen ohella myös verkostointia ja strategioita. Sahar ja Nasrin eivät ole yksin: myös Saharin serkku Ali on homo ja seksuaalisesti aktiivinen. Pimeällä marketilla myydään LGBT+ -elokuvia ja Teheranissa on ravintola, jossa seksuaalivähemmistöjen edustajat voivat tavata toisiaan. Sahar myös tutustuu transsukupuolisten vertaistukiryhmään, jossa hän kuulee näiden haasteista. Myös naiset kokeilevat rajojaan bilettämällä, riisumalla huivinsa yksityistilaisuuksissa ja pukeutumalla aavistuksen verran paljastaviin vaatteisiin, vaikka moraalipoliisin uhka leijuu ilmassa. Kirja antaa monipuolisen kuvan nykyajan Iranin tyttöjen tai vähemmistöön kuuluvien keinoista elää omaa elämäänsä.

Tässä kirjassa tuli ilmi kuinka transsukupuolisuuden status on Iranissa eri kuin homoseksuaalisuuden. Tunne väärään kehoon kuulumisesta nähdään sairautena, josta voi parantua - sukupuolen korjaamisen myötä, jonka valtio jopa osittain korvaa. Tietysti tilanne ei ole todellisuudessa noin täydellinen: tietoa omista oikeuksista on niukasti saatavilla, diagnoosiin johtava prosessi on todella vaativa, leikkaus epäonnistuu helposti sekä transsukupuoliset kohtaavat syrjintää arjessaan, oli sitten kyseessä työnhaku tai seurustelu. Lisäksi koko prosessi juontaa juurensa Iranin konservatiivisista sukupuolirooleista ja binäärisestä sukupuolimallista, eikä muita sukupuolia hyväksytä (lisää näkökulmia aiheeseen voi lukea täältä). Myös vertaistukiryhmässä käy ilmi kuinka monen elämä ei lähde luistamaan edes sukupuolen korjauksen myötä. Osa transsukupuolisista Iranissa näkee puolestaan homoseksuaalisuuden likaisena ja rikollisena. Oli mielenkiintoista lukea yhteiskunnasta jossa esiintyy enemmän homofobiaa kuin transfobiaa, kun länsimaissa ajatusmaailma on toisin päin: suhtautuminen eri sukupuoliin ja translait kaipaavat täällä pikemminkin korjaamista.

"Everyone has a story, but as I hear more I find it hard to relate. I lied when I said I was born in the wrong body. I don't always like my body or that I have love handles. I don't always like that as a woman I have fewer options than men, even men who aren't as smart as I am.

   But I never feel like my body is a trap.

   If anything, I feel like my love is a trap.

   I don't mind having to change, if that's what it takes to be with Nasrin, but I do mind watching her live a lie." -s.143

Pidin siitä kuinka kirja kuvasi Saharin reflektointia transsukupuolisuudesta. Hän tarkkailee uteliaana ja häpeää sitten itseään yritettyään löytää transsukupuolisista kahden sukupuolen piirteitä. Sahar myös kasvaa tarinan aikana henkisesti ja ymmärtää rajansa muttei suostu taipumaan yhteiskunnan paineen alla. Hänen elämäänsä vaikuttaa myös välittävä mutta masennusta sairastava isä. Sahar on lopultakin aktiivisempi osapuoli, kun taas hemmoteltu Nasrin rikkoo pieniä sääntöjä mutta empii kääntää selkäänsä entiselle elämälleen.

"It's difficult, hiding my feelings for her. Tehran isn't exactly safe for two girls in love with each other. I wonder if people can tell I love her when I look at her - in the park, at the bazaar shopping for bras, everywhere. How can I not stare? Even at age six, I wanted to marry her. I told my mother when I came home after playing with Nasrin, who lived a few houses down from our apartment. Maman smiled and said I couldn't marry Nasrin because it was haraam, a sin, but we could always be best friends. Maman told me not to talk again about wanting to marry Nasrin, but it was all I thought about." -s.2

Pidin erityisesti siitä ettei kirja käsitellyt teemoja stereotyyppisesti, varsinkaan rakkaustarinaa. Saharin ja Nasrinin suhde ei ole täydellinen vaan mielenkiintoisen epäsuhtainen: Saharilla on koko ajan takaraivossaan tunne, ettei heidän suhteensa merkitse Nasrinille täysin samaa kuin hänelle. Tämä onkin tarinan toinen suuri konflikti: mitä tytöt lopulta haluavat toisiltaan ja elämältään? Loppu ei ole lopultakaan lohduton vaan toiveikas, vaikkakin realistinen, ja esittelee useamman eri henkilön valitseman tien.

"I believe in Allah in the way I believe Nasrin loves me. Her love is steadfast but not always available." -s.207

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 39. "Kirjassa kuunnellaan musiikkia".

Becky Albertalli: Kate in Waiting

Kiinnostus heräsi: erään suosikkikirjailijoistani uusi julkaisu

Kate in Waiting

Becky Albertalli

2021

393 sivua

Balzer + Bray (HarperCollins Publishers)

16-vuotiaat Kate ja Anderson ovat parhaita ystäviä, jotka jakavat keskenään kaiken. Jopa ihastukset - on vain niin kätevää hehkuttaa yhdessä molempien ihailemia poikia. Kun kesäleiri-ihastus Matt vaihtaakin yllättäen heidän kouluunsa ja sattuu jopa mukaan samaan teatteriryhmään, on Katella ja Andylla vaikea paikka. Miten käy ystävyyden jos molemmat alkavat tavoitella samaa poikaa?

Vaikka yleensä harvoin luen uutuuskirjoja, tartuin Becky Albertallin huhtikuussa julkaistuun teokseen heti kun sen sain käsiini. Albertalli tunnetaan siis maailmalla Love, Simon / Minä, Simon, homo sapiens -kirjasta ja sen jatko-osista, jotka olen melkein kaikki lukenut. Kate in Waiting jakaa näiden kanssa monia samankaltaisuuksia - on rento teatteriyhteisö, tiivis, monimuotoinen kaveriporukka ja tietysti ihmissuhdehuolia. Kuvaillaan teatteriharkkoja, kyläilyjä ja yhteisiä koulumatkoja autolla, jaettuja salaisuuksia, ihastumisia ja itsensä pohtimista.

Anderson ja Kate ovat tiivis pääpari, jolle ei löydy verrokkia Albertallin aiemmista kirjoista - he ovat toisilleen kaikki kaikessa ja tuntevat toisensa läpikotaisin. Heidän ystävänsä Raina ja Brandie jäivät kiehtomaan minua, mutta valitettavasti he jäivät kuitenkin taka-alalle. Olisin lukenut heistä enemmänkin, sillä varsinkin Brandie vaikutti hyvin sympaattiselta. En tiedä miksi mutta minusta tämä kaveripiiri oli jollakin tavalla vähän naiivimpi kuim Simonin samanikäinen mutta kypsemmältä vaikuttava porukka. Heidän kohdallaan tapahtui tietysti myös kasvua Katen ja Andyn tajutessa että heidän täytyy elää välillä omaakin elämäänsä.

Varsinkin Kate oli kyllä sympaattinen päähenkilö, joka on helposti epävarma itsestään. Kate rakastaa näyttelemistä mutta häneen on jättänyt jäljet vuosia sitten tapahtunut some-kiusaaminen lauluesiintymisestä. Hänkin kerää tarinan aikana itseluottamusta, oli sitten kyseessä ajokortin hankkiminen, ihmissuhteiden läpi luoviminen tai yleisön edessä laulaminen. 

  ""But seriously, why do you think I do theater?"

   "Because you suck at sports?"

   "Shut up." I swat him, smiling. "Because I like having a script. I like being told where to stand and what to do with my hands. Like - I don't know. I would have run from those girls, too. Because it's this ambiguousness of it, right? No one gives you lines. No one even tells you what show you are in." I sigh. "Theater's so much better than real life."" -s.336-337

Kirjan yksi sivuteema onkin ennakkoluulot. Katen koulussa (kuten varmaan lähes jokaisessa) jakaudutaan joukon ulkopuolisiin ja sitten "cooleihin" tyyppeihin, joita Kate ystävineen kutsuu salaa "fuckboyksi" tai "fuckgirliksi". (Luin muuten fuckboy olevan sanana vain muutaman vuoden takaa!) F-boyt ja f-girlit ovat heidän mukaansa pinnallisia ja kiusaavat muita. Vaikka tämä pitää osittain paikkansa, huomaa Kate vähitellen, etteivät kaikki suosittujen porukoissa liikkuvat ole samanlaisia vaan että heitäkin on monia erilaisia. Ennakkoluuloteemaa olisi ehkä voinut vielä syventääkin. 

Kirjaan mahtui hyviä juonenkäänteitä, joista osan arvasi helposti mutta osa osasikin yllättää. Joitakin kehittelin itse pienten vihjeiden perusteella mutta ne eivät sitten valitettavasti toteutunutkaan. :D 

Leah on the Offbeat sekä Aisha Saeedin kanssa kirjoitettu Yes no maybe so ovat edelleen ehdottomat suosikkini Becky Albertallilta, mutta Kate in Waiting oli myöskin viihdyttävä kirja. Muihin hänen kirjoihinsa verrattuna tässä ei tosin ollut montaa muuta teemaa kuin Katen kasvutarina, välit Andyn kanssa sekä tietysti rakkaustarina, mutta se oli todella sujuvaa luettavaa ja hahmot olivat rakastettavia. Ehkä tästä jäi jotain puuttumaan mitä yllämainituissa lemppareistani löytyy. Lisäksi jotain Albertallin kirjoitustyylistä puuttuu - se on yksinkertaista, ja kuvailua tai pitempää pohdintaa on niukasti. Joka tapauksessa hänen kirjansa kuvaavat ajankohtaisia, realistisia ongelmia, erilaisia henkilöhahmoja ja pistävät keveydestään huolimatta ajattelemaan.

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan 35. "Kirja jonka ilmestymistä olet odottanut" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Georgia (yllätys?).

Leah Johnson: You should see me in a crown

Kiinnostus heräsi: lisäsin lukulistalle Instagramin suositusten perusteella ja sitten löysin yllättäen vain noin tusinan englanninkielisen nuortenkirjan keskeltä kirjakaupasta :)

You should see me in a crown

Leah Johnson

2020

324 sivua

Scholastic

You should see me in a crown sijoittuu Indianan pikkukaupunkiin, joka on hulluna prom-päättäjäisiin. Liz Lighty on kuitenkin aina tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kaupungissa ja koulussa. Hän onkin tottunut puurtamaan ahkerasti, pysyttelemään huomaamattomana ja panemaan muiden tarpeet omiensa edelle. Hänen elämäänsä varjostavat lisäksi äidin kuolema ja pikkuveljen krooninen sairaus. Liz on kuitenkin vuosia ponnistellut unelmansa eteen: saada stipendi maineikkaaseen Penningtonin yliopistoon, valmistua lääkäriksi ja päästä soittamaan yliopiston bändiin. Kun stipendi yllättäen hylätään, Liz tarttuu epätoivoissaan viimeiseen oljenkorteensa: hän lähtee kisaamaan prom queenin tittelistä ja stipendistä! Valitettavasti hänellä on vastustajinaan niin koulun kiusaaja ja varma voittaja Rachel kuin ex -paras ystävänsä Jordan sekä uusi tyttö Mack, jota kohtaan Liz alkaa tuntea vähän jotain enemmänkin kuin ystävyyttä. Liz ei uskalla asettaa mahdollista voittoaan vaakalaudalle, mutta onko hänen sittenkään parempi pitää itsensä piilossa vai astua esiin? 

You should see me in a crown oli raikas kirja ulkopuolisuuden tunteesta ja tasa-arvoisen aseman vaatimisesta. Tärkeänä käsitteenä (vaikka sitä ei koskaan lausuttu) kirjassa esitellään intersektionaalisuus. Liz kuuluu useaan rakenteelliselle syrjinnälle altistavaan "risteykseen": hän on tumma, queer, vähätuloisesta perheestä ja hänellä on lisäksi paniikkihäiriö. (Oli muuten kiva ettei Liz määritellyt suuntautumistaan tarkemmin!) Kuitenkaan kirja ei yllättäen ollenkaan tuntunut liian täyteen ahdetulta, vaan erilaiset syrjinnän muodot tulivat luontevasti esille. Liz joutui kokemaan rasistisia huuteluja, ponnistelemaan kootakseen rahaa yliopistoon ja myös päättämään vaieta suuntautumisestaan. Siksi hän on tottunut painamaan päänsä alas ja selviämään, "because it's the Lighty way". Vaikka Lizkin on ulkona kaapista perheelleen ja ystävilleen, Mack on ulkona koko maailmalle, eikä hänellä ole vaikeuksia olla kuka on, sillä hänen tulevaisuutensa ei riippunut siitä - hänen lähtökohtansa ovat aivan eri, vaikka hänkin kuuluu useampaan risteykseen. Siksi ymmärsin hyvin Lizin päätöksen salata suuntautumisensa muilta, ja onneksi myös muutkin ihmiset tajusivat sen lopulta.

Tästä pidinkin kirjassa, ettei siinä ollut älytöntä draamailua, vaan että tapahtumille ja henkilöiden käyttäytymiselle tuntui aina löytyvän fiksu selitys. Tarinan lomassa tulikin esille pari pientä juonenkäännettä, jotka avasivat aiempia tapahtumia ja saivat näkemään jotkut hahmot uudessa valossa. Mackin ja Lizin kehittyvä suhde oli suloista luettavaa, vaikka mukaan mahtui myös kiemuroita. Promin ja rakkaustarinan lisäksi kirja kertoi tietysti myös Lizin ihmissuhteista ystäviinsä, etenkin väleistä Jordaniin, mutta myös yhteydestään perheeseensä - Liz huolehti veljestään liiankin tunnollisesti, ei halunnut tuottaa vaikeuksia isovanhemmilleen ja löysi pikkuhiljaa itsestään yhtäläisyyksiä äitinsä kanssa. Lisäksi kirja kertoi hänen kehityskaarensa tytöksi, joka uskaltaa avata suunsa epäkohdista. Oli myös vaihteeksi kiva lukea musikaalisesta lääkäriksi aikovasta tytöstä. 

Prom-teema oli mielenkiintoinen, sillä prom tuntui olevan Amerikassa suurempi ilmiö kuin häät! Itselleni ainakaan vanhojen tanssit eivät tosiaankaan olleet samanlainen elämys. Lizin koulussa se meni ihan överiksi, sillä koulu jakoi joka vuosi promin kuninkaalle ja kuningattarelle tuhansien dollarien stipendit. Siksi oppilaat kisasivatkin tosissaan, vaikka kisaan ei tuntunutkaan kuuluvan muuta kuin hyväntekeväisyystapahtumin osallistumista ja itsensä markkinointia. Mielenkiintoista on, että myöskin LGBT+ -teemainen musikaali Prom sijoittuu Indianaan ja kuvaa pikkukaupungin konservatiivista ilmapiiriä. Myös Lizin koulussa promiin ei saanut tulla tyttö- tai poikaparina, ja koulun ilmapiiri oli muutenkin hiukan tunkkainen. Marginalisoidun aseman lisäksi kirja antaa muutenkin kuvan elämästä pikkukaupungissa: 

"It's weird, being raised in a small town. There's not much to do there except drive into the city, and not much to look forward to but getting out one day. But prom is the thing that binds the whole place together. It's the one event of the year where everyone participates, parents forget who said what at that one PTA meeting, and we get to become the stars of the fairy tales we've been reading since we were kids. Maybe it has to do with the performances of it all, how elaborate and ornate it can be - about feeling like royalty in the midst of a place surrounded by cornfields. 

   Prom is a lot of things to a lot of people, and I'm not sure I'll ever understand some of them. But that part I sort of get: Feeling special in a town that doesn't feel special at all is worth all sorts of madness." -s.310-311

Kirja avasikin hyvin, kuinka ihmisillä on taustansa perusteella aivan eri lähtökohdat ja haasteet elämässä. Lizin koulussa prom kuninkaan tai kuningattaren titteli ei myöskään avautunut jokaiselle yhtä helposti: normaalisti sen voittivat aina suositut, rikkaat, valkoiset nuoret. Tätä 'sääntöä' Liz tahtoo lopulta voitollaan rikkoa. 

Loppu oli aika perinteisen höttöinen, mutta annan sen anteeksi. You should see me in a crown on rohkaiseva kirja samanarvoisen aseman vaatimisesta. 

  "You could make history if you just followed our rules.

   You could be a real credit to your people if you just straighten up and fly right.

   You could actually be worth something if you would shut up and take what we give you. 

   And I know then what I've always known: Campbell is never going to make a space for me to fit. I'm going to have to demand for it." -s.235

Ihastuin myös erityisesti kirjan nimeen sekä sen valovoimaiseen, lilansävyiseen kanteen <3

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 22. "Kirjassa ajetaan polkypyörällä" (oli virkistävää kerrankin lukea pyörällä kouluun ajamisesta amerikkalaisessa nuortenkirjassa, vaikka se kuvastikin Lizin taustoja), Hyllynlämmittäjä-haasteeseen sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Indiana. 

Emery Lee: Meet Cute Diary

Kiinnostus heräsi: internetin syövereissä; kirjastosta lainattu

Meet Cute Diary
Emery Lee

2021

394 sivua

Quill Tree Books (Harper Collins)

16-vuotias Noah on saapunut viettämään kesää veljensä opiskelukaupunkiin Denveriin. Kesän lopussa odottaa muutto Kaliforniaan ja ero parhaasta ystävästä Beckasta. Noah ei kuitenkaan jää toivottomaksi - hän kuluttaa kesää sepittämällä Meet Cute Diary -nimiseen suosittuun blogiinsa transihmisten romanttisia ensikohtaamisia, meet cuteja. Sekä tietysti toivomalla että yksi sellainen sattuisi hänenkin kohdalleen. Hakiessaan kesätöitä Noah tapaakin Drewin, joka vaikuttaa täydelliseltä poikaystäväehdokkaalta. Kun tuntematon internetkäyttäjä syyttää Noahia blogin tarinoiden keksimisestä, lupaa Drew esittää hänen poikaystäväänsä, jotta Noah voi antaa kasvot blogilleen ja esittää tarinansa olevan totta. Voiko täydellisempää rakkaustarinan alkua olla?

Meet Cute Diary oli jotain perinteisen ja hiukan epätavallisemman nuortenkirjan välillä. Rakkaustarina, check; suhde sisarukseen, check; suhde ystävään, check; representaatio, check. Mutta representaatio oli syvemmällä kuin muissa kirjoissa: Noah esimerkiksi on useammasta etnisestä taustasta oleva pojista kiinnostuva transpoika. Becka oli puolestaan lesbo, mikä mainittiin mukavan ohimennen. Hienoin lisä oli Devin, joka kuului non-binaryn maastoon, vaihtoi useamman kerran pronomineja eikä vain yksinkertaisesti tiennyt kuka oli. En ollut ajatellut että tämä voisi käydä sukupuolenkin kanssa, ja keskeneräisyys tuntui kaiken kaikkiaan hyvin samastuttavalta, kun muuten hahmot tuntuvat aina löytävän ja määrittelevän itsensä ihan surutta.

""The truth is, if I had to describe it, I'd say I'm like two percent milk."

   I turn to em, eyebrows scrunched. "You're like what?"

   "You know, two percent milk? Like I'm two percent boy, but no one knows what the hell the other ninety-eight percent is."

   [...]

   "Oh well, the two percent boy thing still stands, though. Like, sometimes I do kind of feel like a boy, but I don't know if that's because I'm just light on dysphoria and everyone tells me that's what I'm supposed to be, or if I actually feel that way, you know?"" -s.223-224

Etninen tausta ei puolestaan tullut esiin muuta kuin ohimennen, mutta kirjassa käsiteltiin sekä paniikkihäiriötä että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vaihteeksi virkistävällä tavalla. Noah oli kyllä juuri tullut ulos kaapista transpoikana, mutta oli sujut itsensä kanssa, kuten myös ulkomaailma. Kirjassa pistikin silmään, ettei siinä pahemmin ollut transfobiaa. Luinkin kirjailijan haastattelusta kuinka hän oli halunnut tehdä kirjaan "safe spacen", sillä niin moni transihmisistä kertova kirja huokuu itseinhoa, syrjintää ja traumoja. Mikä jäi pikkuasiana hiukan mietityttämään (mutta mikä mietityttää julkisessa keskustelussa ja cancel-kulttuurissa ylipäätänsäkin) oli ihmisten leimaaminen esimerkiksi TERF:eiksi (transvastaisiksi feministeiksi) yhden virheellisen sanan myötä ja oletus siitä, etteivät nämä voi myöhemmin muuttua. Esimerkiksi Becka mainitsi jutelleensa erääseen transvastaisen feministiryhmän kuuluvan tytön kanssa ja kertoi tämän kyllä hyväksyvän transihmiset, mutta Noahin reaktio oli kuitenkin epäuskoinen ja tyrmäävä. En myöskään ymmärtänyt, miksi Noah nautti saadessaan veljensä nolostumaan tämän etsiessä korrekteja sanoja (jotka tämä hallitsi todella hyvin), mutta ehkä tässä oli myös mukana veljesten tavallista naljailua keskenään? Lisäksi Noah myös itsekin oletti ihmisten olevan cis tai kummasteli ääneen, kuinka Devin ei ikinä ollut seurustellut, mutta tätä ei ikinä mitenkään kyseenalaistettu. 

"We lapse into silence as the movie starts. Then I turn my head and say, "Why'd you start by introducing your pronouns? Kids don't even know what that means."

   "Maybe not, but they're going to hear about that stuff somewhere, so why not start now? I can open them up to it here, or I can wait for someone else to teach them wrong."" -s.170-171

Noah oli muutenkin epätäydellinen nuori, joka ei viihtynyt luonnossa vaan roikkui puhelimellaan, kulutti vanhempiensa rahaa taksimatkoihin ja tarvitsi joka aamu vanilja lattensa. Goodreadsissa osa lukijoista on ärsyyntynyt Noahiin pahasti ja minustakin hän ei ihan kaikissa asioissa kehittynyt, mutta kyllä hänestä tuli tarinan myötä vastuullisempi. Tosin vähän harmitti ettei hän ikinä laittanut pois puhelintaan, ja olisin myös kaivannut kirjalta enemmän paikkojen ja erityisesti Denverin kuvailua. Myöhemmin mukaan tuleva Devin puolestaan oli niin sympaattinen kuin olla ja voi! Lisäksi Becka oli samastuttava, ja hänen ja Noahin ystävyyden haasteet oli hyvin kuvattu.

Pidin myös romaanin suhteiden kehityksestä. Esimerkiksi erään hahmon hiukan toksinen käytös paljastui pikkuhiljaa eikä ollut erityisen silmille pomppaava tai liioiteltu. Itse Noahin ja Drewin romanssin alku oli tosin vähän epäaito: miksi joku suostuisi noin vain esittämään poikaystävää blogia varten? Kehittelin tälle syyksi erilaisia plot-twistejä, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. En myöskään ihan ymmärtänyt Noahin blogin suosiota, varsinkin kun sen tarinat eivät edes olleet mitenkään mielenkiintoisesti kirjoitettuja, mutta se oli kiva lisä tarinaan.

Meet Cute Diary oli ihan mukavan piristävä kirja. Vaikka olenkin viime aikoina ollut turhautunut rakkaustarinoihin (mutta lukenut niitä kuitenkin), oli tällä kirjalla selvä sanoma: kaikki rakkaustarinat eivät ala täydellisestä meet cutesta. Tämä olikin hieno piirre genressä, joka keskittyy aina täydellisisti alkaviin ja päättyviin rakkaustarinoihin.

"Well, that, and I'm not even sure I'm ready to be physical with a boy at all. I've only ever dated one person, and it was before I knew I was a boy, and it was super awkward, and I hated every second of it. And I know so many people who've already had several relationships, fallen in love, had sex - but I also know a good number who haven't. I just hate feeling like there's some timeline trying to tell me when I have to get to each new step. It feels like everyone's taking the elevator up to some secret penthouse party, and I'm not even allowed to take a peek.

   And if everyone goes up before I do, will they lock the doors?" -s.117-118

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 49: "Kirja on julkaistu vuonna 2021" sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni paikkakunnalla Denver. Saan myös ensimmäisen kirjan niinikään oman Amerikkaa tutkimassa -haasteeni osavaltioon Colorado!