Mary Rubio & Elizabeth Waterson: Writing a life - L.M.Montgomery

Kiinnostus heräsi: kiinnostus L.M. Montgomeryyn, löytyi yliopiston kirjastosta

Writing a life: L.M. Montgomery. A biography of the author of Anne of Green Gables
Mary Rubio & Elizabeth Waterson

1995

133 sivua

ECW press

L.M. Montgomery on kanadalainen tyttökirjojen, runojen ja novellien kirjoittaja, jonka luontokuvaukset, aikanaan epätavalliset sankarittaret ja sadun hohtoa täynnä olevat kertomukset muistetaan edelleen. Kirjojen takaa paljastui kuitenkin myöhemmin nainen, joka kärsi yhteiskunnan vaatimusten kourissa. Maud jätettiin lapsuudessaan isovanhempiensa huomaan, hän joutui kamppailemaan vuosia päästäkseen opiskelemaan ja saadakseen kirjailijan uransa alulle sekä solmi sankarittariensa kohtaloita uhmaten järkiavioliiton. Molempien masennus, asema papinrouvana, menestyksen varjopuolet ja hyvien ystävien kuolemat loivat Maudin elämään tummuutta, jota hän ei päästänyt näkymään uurastuksestaan ja tiukasta hymystään.

Oli mukava palata taas pitkästä aikaa lempikirjailijani elämään ja teoksiin. Olen lukenut Maudin omaelämänkerran Alppipolun, Sisko Ylimartimon teoksen Anna ja muut ystävämme sekä kolme nidettä kootuista päiväkirjoista The Selected Journals of L.M. Montgomery, joten tunnen kirjailijan elämän melko tarkasti. Tiedän hänen rakkaudestaan Prinssi Edwardin saareen, elämän läpi jatkuneesta yksinäisyydestä ja muutosten pelostaan. Kuitenkin varsinkin Maudin viimeisten vuosien vastoinkäymisiä en tiennyt kunnolla, mutta tämä kirja tutustutti niihinkin. Kirja huomautti esimerkiksi siitä kuinka Maud antoi kirjoissaan sankarittarien löytää rakkaansa yllättävien käänteiden takaa mutta paheksui omien poikiensa rakkausseikkailuja ja odotti heiltä paljon. Toisaalta hänen kirjoissaan tapahtuu paljon mitä Maudille ei tosielämässä olisi tullut kysymykseenkään.

Maudin elämä ei ollut kaikkein helpoin, vaikka kirjailijan ura ja toimeentulo toivatkin tietysti menestystä. Vastoinkäymiset seurasivat toisiaan, ystäviä kuoli ja yhteiskunnan odotukset painoivat päälle. Itsemurhaa kuolinsyynä ei 90-luvulla tiedetty, mutta jo tämä teos viittaa epäsuorasti siihen. Ewanin ja Maudin mielenterveysongelmat ja masennus surettavat, sillä nykyään he olisivat varmasti saaneet paremmin hoitoa, ja stigmaa olisi ollut vähemmän. Maud ei tosiaan kertonut huolistaan tai masennuksestaan lähes kenellekään, edes lähipiirilleen. Hän joutui pitämään Ewanin masennuksen piilossa seurakunnalta ja hymyili itse aina niin säteilevästi, että joku serkku oli huomauttanut: "You always look so happy!" 

Teoksen kirjoitustyyli oli lisäksi kaunis, ja kirja analysoi myös mielenkiintoisella tavalla Maudin romaanien vivahteita hänen elämäänsä vasten, hiukan samoin tavoin kuin Anna ja muut ystävämme. Teokset käsittelevät paljon haaveita, nostalgiaa ja muutoksia. Lempikirjastani Sinisestä linnasta mielenkiintoinen huomio oli, että Barney oli Maudin kirjojen ensimmäinen "vakuuttava" romantiikan kohde, jolla oli luonnetta, sillä muut mieshenkilöt jäävät usein yksipuoleisiksi. Olen itse pohtinut, kuvastaako päähenkilön Valancyn irtiotto yhteiskunnan kahleista Montgomeryn omia toiveunia - ja miksi romaani päättyy miten se päättyy? 

Writing a life on lyhyt elämänkerta, Mary Rubio julkaisi sittemmin laajemman teoksen The Gift of Wings. Teos ammensi paljon päiväkirjoista (jotka ovat muuten myös Rubion ja Watersonin kokoamat) sekä kirjeistä. Nämä paljastavat Maudin sisimpiä ajatuksia, ärtymystä ja turhautumista sekä huolia. Samalla kuitenkin muistutetaan, että nämäkin ovat Maudin itsensä editoimia, jotka hän halusi jättää ne ravistelemaan jälkipolvia. Ne ovat yksi mutteivat koko totuus.

"When she turned from the funny eccentrics of her imagined world to the petty corruptions and small-minded malice of Cavendish, reality must have appeared most frustrating. She must have wished that life would conform to her imagination - even though she sometimes scoffed at the pink sugar fantasies she spun to please her publishers and fans. The tangy undertones of her novels could not armour her against the sourness of a life she tried so hard to control and dignify.

   In fact, both kinds of writing served their author as a "road to yesterday". She used her journals as a path to her own past, a past increasingly darkened by her selective recollections of deprivations, loneliness, enmity, defeat, bad luck, and disappointment. Her novels, on the other hand, provided her with a road to an equally real "yesterday" of brightness, fun, sweetness, and loyalty. The fascinating fact is that both paths begin with the same reality, the same experiences of life - a life not fully captured in either mode, but emerging for observers who study the two together." -s.119

Eikä Maudin elämä ollut pelkkää kurjuutta. Päällisin puolin hänellä oli hyvät olot toimeentulevassa perheessä, hän pääsi opiskelemaan eikä myöhemminkään ollut usein puutetta rahasta. Hänestä tuli maailmankuulu kirjailija, jolle sateli kirjeitä ja joka tapasi useita merkkihenkilöitä. Maudilla oli lopultakin rakkaita ystäviä, joille hän pystyi uskoutumaan. Hän sai viettää suuren osan elämästään rakkaalla Prinssi Edwardin saarella ja hänellä oli kyky kokea luonnon kauneus kaikkialla. Sekä taito kirjoittaa ja sinnikkyys nousta ylös kivikkoista Alppipolkua pitkin.

"Yet the evidence of the novels, as well as the testimony of those who knew Montgomery, suggests strongly that her life had been much happier than she ever confided to her journal. As long as she could write about Anne or Emily, or Jane or Pat, she could reenter a world of beauty, whimsy, wit, and idealism. Writing had always given her access to spiritual ebullience. Her joy had inhered in the act of writing, composing, and reworking material so that conversations could sparkle, people stride or bounce or fly, and landscapes glow in the surreal light of imagined starlight or sunshine. When unhappy, Montgomery would insert dark shadows in her novels, but most of that unhappiness flowed into her journals, leaving her novels to record the lives of women dreaming of blue castles and imagining warm inglesides, harbouring gables, and lanterns on the hills of their personal islands. True tragedy came into her life when she could no longer write - neither fiction not fixative journals." -s.116

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 5. "Kirjassa sairastutaan vakavasti" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteeseen Prinss Edwardin saarella sekä Ontariolla.

Kesäkuussa näin enemmän linnoja kuin koskaan aiemmin

Kesäkuussa luin kaksi kirjaa ja 440 sivua:

1. Nina LaCour: Everything leads to you (307s)

2. Mary Rubio & Elizabeth Waterson (toim.): Writing a life: L.M. Montgomery (133s)

Everything leads to you oli kaunis tarina mysteeristä, joka lopulta selviää ja johtaa kahden tytön tapaamiseen. Toisaalta teemassa ei ollut paljon ainutlaatuisuutta, ja tarina oli hiukan liian kohtalonomainen. Pidin enemmän Nina LaCourin romaanista Välimatkoja, jossa hänen poeettinen tyylinsä pääsee oikeuksiinsa.

Writing a life oli L.M. Montgomeryn lyhyt elämäkerta. Suurimman osan päiväkirjoista lukeneena siinä oli paljon tuttua mutta koska en ole lukenut viimeisimpiä niteitä, paljastui Maudin elämästä uuttakin. Lisäksi hänen kirjojaan analysoitiin minulle uudella tavalla hänen elämäänsä peilaten. Oli taas hauska paneutua lempikirjailijani elämään ja tuotantoon useamman vuoden tauon jälkeen.

Osallistuin myös kesäkuussa Pride-lukuhaasteeseen postaamalla kolmesta teemaan sopivasta kirjasta. Tosin tajusin juuri huijanneeni hiukan, koska olin lukenut vain yhden näistä kesäkuussa... Ehkä se voidaan katsoa sormien lävitse, sillä luen LGBT+ -kirjallisuutta tarkoituksella ympäri vuoden? Julkaisin myös vihdoin ja viimoin vuosi sitten aloittamani koosteen, johon kokosin postaukseni kaikista lukemistani LGBT+ -kirjoista. Se löytyy yläpalkista nimellä "LGBT+ -kirjallisuutta", ja alkuun kirjoitin vielä hiukan päätöksestäni kategorisoida sateenkaarikirjat yhteen nippuun sen ongelmallisuudesta huolimatta.

Frankfurt

Päätin katsoa Love and Gelaton (2022) koska se sijoittuu Roomaan, jossa juuri kävin kahdesti. Hiukan Roomaa elokuvassa näkyikin (kuten tuttu katu Trasteveressa!) mutta jo pian alun jälkeen petyin elokuvaan. Se oli tyypillinen nuortenleffa, johon kuului matkustaminen romanttiseen eksoottiseen paikkaan, pohtiminen kahden pojan välillä, joista toinen oli komea ja itsevarma, toinen hiukan kömpelö, päähenkilön muodonmuutos silmälasipäisestä nörtistä silmälasittomaksi kaunottareksi, tämän yliampuva käytös sekä kreisi paras ystävä (samalla ainoa tummaihoinen). Pakollinen LGBT-hahmo löytyi positiivisena yllätyksenä toisen pojan kahdesta äidistä. Kauniisti sanottuna elokuva oli viihdyttävää katsottavaa vaikka pitikin välillä irvistellä liioittelulle.

Somewhere only we know (独家记忆/Dujia jiyi) (2019) on kiinalainen sarja, josta aidosti pidin. Se kertoo kieltenopiskelijasta Xue Tongista, joka ihastuu venäjänkurssia opettavaan tohtoriopiskelijaan Mu Chengheen, sekä hänen ystäväporukastaan. Vaikka osa hahmoista on vähän karikatyyrisiä (kuten päähenkilön kaveri, joka riippuu kiinni poikaystävässään), ovat he kaikki kuitenkin autenttisia, kokevat haasteita ihmissuhteissaan ja elämässään sekä kehittyvät tarinan aikana. Mukana on tosin eräs päähenkilöä piirittävä ja stalkkaava poika, joka yksinkertaisesti raivostuttaa. Pidin erityisesti pääparin realistisesta suhteen kehityksestä sekä heidän välisestään kemiasta. Vaikka he eivät olekaan suhteessa täysin tasavertaisia vaan Mu Chenghe suhtautuu Xue Tongiin holhoavasti, tässä tapahtuu edistystä sarjan aikana sekä lisäksi pariskunta nokittelee toisiaan hauskasti pilke silmäkulmassa. Myös Xue Tongin ja hänen äitinsä välit on kuvattu hienosti, ja lisäksi olin yllättynyt, kun hänen paras ystävänsä on eläinaktivisti! Olin ajatellut, että aktivistinen toiminta sensuroitaisiin, mutta ehkä nettisarjoissa ollaan höllempiä.

Sarjan loppupuolella romanttiskomedinen tunnelma kuitenkin synkkeni salamannopeasti yhden jakson aikana täysin trillerimäiseksi. Ahdistuin jaksosta sen verran etten ole katsonut sarjaa enää eteenpäin. Tarkoitus oli varmaan tarjota draamaa kauden loppuun, mutta hyistä käännettä ei ollenkaan pohjustettu sarjan aikana. Tämä laski valitettavasti sarjan pisteitä huimasti, mutta ehkä katson sen vielä loppuun toivuttuani pienestä järkytyksestä.

Vaikka mieliala ei taaskaan aina ollut korkealla niin kesäkuussa tapahtui todella paljon hauskaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna näen sen todellakin positiivisessa mielessä. Kuun alkupuolella oli useita palautuksia mutta myös helluntailoma, ja perheeni tuli käymään luonani Saksassa kolmen vuoden jälkeen. Muutaman päivän vietimme matkustellen ympäri Etelä-Saksaa: ensin oli vuorossa pari linna(nrauniot)a Nördlinger Ries -nimisen kraaterin juurella (kraateri on halkaisijaltaan noin 20km, joten sitä ei noin vain erota maastosta). Linnanrauniolla oli hauska kiipeillä ja seikkailla, tahtoisin sinne uudestaan! Myös Nördlingen oli sievä vanha kaupunki.

Harburg

1100-luvulla rakennettu Burg Niederhaus

Seuraavana oli vuorossa Rothenburg ob der Tauber, joka ei ollut turhaan kehuttu. Sen vanha kaupunki oli kuin sadusta ja viehätti erityisesti. Kaikkialla oli pikkuruisia matkamuistomyymälöitä ja lelukauppoja, ja eniten yllätyin kuullessani Chitty Chitty Bang Bang -musikaalin olevan kuvattu täällä! Veljeni ja minä kiertelimme sydämen kyllyydestämme kaupungin muureja ja torneja, mutta tänne haluaisin myöskin uudestaan.

Rothenburg

Jäätelöannoksia tuli syötyä varsinkin lounaaksi

Lopuksi suuntasimme Heidelbergiin, jossa äitini on ollut nuorena vaihdossa, joten bongasimme tietysti hänen entisen kotiosoitteensa ja yliopistorakennuksensa. Lisäksi näimme iltaruskon linnalta (sekä tulikärpäsiä!) ja kuljimme kaupungilla ristiin rastiin. Hyvä opiskelukaverini oli sattumalta samaan aikaan Heidelbergissä ja nousimme yhdessä Philosophenwegille ihailemaan maisemia.

Philosophenwegiltä vanhaan kaupunkiin ja linnalle

Seinäkolosta tuli viileää ilmaa!

Toisena päivänä nousimme uudestaan linnalle ja lisäksi vielä Bergbahnilla (funikulaarilla?) Königstuhl-kukkulalle (ei sentään Saksan korkeimmalle vuorelle). Tuolla oli liitovarjohyppääjiä valmiina liitämään kohti Neckarin laaksoa. Alastulomme osoittautuikin haastavammaksi: olin löytänyt kartalta kävelyportaat, ja matkan kuului Google Mapsin mukaan kestää vain kaksikymmentä minuuttia. Nämä portaat paljastuivat sitten epätasaisiksi askelmiksi, jotka eivät milloinkaan tuntuneet loppuvan. Suurimman osan matkasta jalkani vapisivat niin etten uskonut pääseväni pystyssä alas vuorelta. 

Kotimatkassa Heidelbergistä opiskelukaupunkiini on toisen tarinan aihetta: kesäkampanjan überhalpojen yhdeksän euron kuukausilippujen ansiosta rautatie oli niin tukossa, ettei yhteen junaan kirjaimellisesti enää mahtunut yhtäkään useampaa matkustajaa ja kuljettaja pyysi moneen kertaan muutaman ylimääräisen odottavan seuraavaa junaa. Eräs mies kommentoi kaverilleen englanniksi: "This is like in my home country!"  Saavuin tuntia suunniteltua myöhemmin perille, mutta koska minun ei tarvitse matkustaa joka päivä ruuhkaisissa junissa, kannatan edelleen alekampanjaa. :)

Pari päivää seikkailimme vielä perheeni kanssa kotikaupunkini lähistöllä sekä matkustimme Burg Lichtensteinille. Se ei oikeastaan ole kovinkaan vanha, vaan rakennettu 1800-luvulla ritarilinnan näköiseksi. Lähellä oli tosin myös vanhemman linnan rauniot, jotka olivat lähinnä kumpuja maastossa. Lisäksi kävimme myös läheisessä Nebelhöhlessä, joka kulki puolen kilometrin pituisena kukkulan alla ja oli täynnä kauniita tippukiviä!

Kallion seinässä oli pieni luola!

Perheen lähdettyä elämäni jatkui suurin piirtein normaaliin malliin: yhtenä päivänä seikkailin taas junalla Frankfurtiin uusimaan henkilökorttiani ja muuten järjestin ympäristöjärjestön tapahtumia. Pidimme pienen kokkaustapahtuman supermarkettien ylijäämistä elintarvikkeista (eli lähinnä leivästä, kasviksista ja hedelmistä), joita täällä löytää Foodsharing-jakelupisteiltä. Lisäksi osallistuin kotikaupunkiini sijoittuvalle exkursiolle, jonne saapui opiskelijoita esimerkiksi Romaniasta ja Kreikasta. Heille saimme esitellä aktiviteettejamme sekä muita kotikaupunkini ympäristöystävällisiä projekteja. Kaikki olivat todella kiinnostuneita ja motivoituneita, ja kurssista jäi lämmin muisto!

Muutenkin kesäkuussa tuli nähtyä paljon ystäviä. Kaverien kanssa kokkasimme itse svaabilaista pastaa, spätzleä, ja linssikastiketta sekä yritimme selvitä hengissä Exit-lautapelistä. Juhannuksena poimimme seitsemän kukkaa tyynyn alle, emmekä nähneet kenestäkään unta, ja Pridea tuli myös juhlittua paraatissa ja afterpartyssa. Läheisin suomalaisystäväni muutti takaisin pohjoiseen, ja hänen läksiäisiään vietettiin luonnossa grillaillen, ja metsän tihenevä keijukaismainen hämärä muistutti Suomen kesäöistä.

Päivämaisema

KK: Mikä kasvatti teitä kesäkuussa ihmisenä? Minua kasvatti etenkin exkursiossa järjestämämme kaupunkikierros, jolloin huomasin etten olekaan enää niin ujo puhumaan muiden edessä!

Kauniita heinäkuun vaaleita öitä! <3