Kiinnostus heräsi: tarttui mukaan kirjaston hyllyltä nimen perusteella
It only happens in the movies
Holly Bourne
2021
356 sivua
Houghton Mifflin Harcourt
Audrey tahtoo pysyä kaukana romantiikasta. Hänen vanhempiensa eron likapyykki ja oma ex-poikaystävänsä ovat osoittaneet, miten parisuhteet eivät tosiaankaan ole kuin elokuvissa. Mutta aloitettuaan sivutyön elokuvateatterissa Audreu tapaa Harryn, joka suorastaan henkii hankaluuksia. Harry flirttailee hävyttömästi ja kuulemma vaihtaa tyttöjä nopeasti. Pian Audrey huomaa päätyneensä näyttelemään Harryn amatöörizombielokuvaan ja tuntevansa vastentahtoisesti tätä kohtaan jotain enemmän. Mutta voiko hän todella luottaa Harryyn?
Tämän juoniselostuksen perusteella tästä saa tavanomaisen kuvan nuortenkirjasta, jossa tyttö on valmis unohtamaan pojat ja ryhtymään nunnaksi, kunnes sitten heti ensimmäinen tielle sattuva häikäisevä komistus vie häneltä jalat alta. It only happens in the movies ei kuitenkaan ole tavanomainen rakkaustarina. Se näyttää rakkaustarinoiden rosoisemman puolen, mikä ei yleensä päädy valkokankaalle tai kirjojen sivuille.
Ensinnäkään Audreyn kotiolot eivät ole hulppeat. Hänen isänsä on jättänyt heidät uuden perheen vuoksi ja yrittää pakkolunastaa yhteisen talon, kun taas äidin mielenterveys reistailee eron vuoksi. Äidin mt-ongelmat olivatkin järisyttäviä ja välillä ahdisti kuinka Audrey joutui yksin pitämään tästä huolta veljensä opiskellessa muualla. Miksei kukaan ehdottanut häntä menemään puhumaan jollekulle tai hakemaan apua? Tilanteen ei tosiaan olisi pitänyt olla hänen vastuullaan!
Juuri omien kokemustensa vuoksi Audrey onkin oppinut kritisoimaan elokuvien hempeitä onnellisia loppuja. Tarinan edetessä Audreyn haastattelema parisuhdeterapeutti kertoo, kuinka nuoret sanovat rakkauden olevan sattumaa, kun taas pitkään seurustelleiden mielestä se on valinta. Tämän näkökulman avulla Audrey oivaltaa, että hänen isänsä aktiivisesti valitsi unohtaa perheensä uuden takia ja pystyy lopultakin päästämään tästä irti. Audreyn vanhempien tarina näyttää miten kauniisti alkanut rakkaustarina voikin muuttua ajan myötä likaiseksi.
"My eyes filled up as I thought of earlier. I thought of what Dad must've believed when he got down on one knee, in Rome, and proposed to Mom even though they'd only known each other six months. I thought of how happy they had been to tell everyone that story. Their story, over the years. So pleased they had their own narrative - one that matched the movies. Love at first sight. Beautiful backdrop. Whirlwinds and grand gestures. I thought of all the films we'd watched together on Saturday nights, the messages always the same: Love conquers all. Love is happiness. Love is fireworks. Love is giving you the feels. Love means never having to say you're sorry. Love is easy. Love is unwavering. Love is forever.
We watched no films where couples yelled at each other in the kitchen. No films where, ten years after kissing on top of the Eiffel Tower, the couple didn't even sit on the same sofa. No films showing how... bored Dad would look whenever Mom said anything, glazing over like she was the weather forecast, rather than the woman he adored so much he pawned half his stuff for a diamond ring... one he tried to get in the divorce. When my parents' love soured, Dad didn't try to resuscitate it. Because there was no one telling him that was possible. Instead, he jumped ship and started all over again with someone who gave him new feels. -s.123
Ensin olin hiukan epäilevä juonen etenemisestä, sillä olen törmännyt liian moneen juoneen, jotka palaavat lopulta vanhoille tutuille raiteille ja koska Audreyn ja Harryn suhde eteni vuorotellen täsmälleen kuin elokuvissa, vuorotellen persoonallisesti. Se tekikin romaanista kutkuttavan, kun ei voinut olla ihan varma mitä tapahtuu. Sanotaan sen verran että Audrey kasvaa tarinan aikana paljon.
Audreyn pohdinnat romanttisesta rakkauden asemasta mediassa ja yhteiskunnassa olivat todella samaistuttavia, sillä olen pohtinut jo pari vuotta samaa asiaa. Tähän asti ja edelleenkin kuvittelen rakkauden menevän kuten romaaneissa, elokuvissa ja rakkauslauluissa. Pikkuhiljaa olen kuitenkin edes yrittänyt alkaa kyseenalaistamaan sitä ja pohtimaan sitä kriittisesti. Ja olen alkanut etsimään kirjoja ja elokuvia ja lauluja, jotka suhtautuvat rakkauteen toisin. Lähes kaikki ovat nyt lempikirjojani ja -elokuviani. Moni sanoo että viihteen tehtävänä on tarjota pakopaikka arjesta, niin laulaa jopa Keegan-Michael Key The Prom -musikaalissa. Mutta onko pintapuoleisen glitterin tarjoamisen pakko olla ainoa tehtävä? Eikö tehtävä voisi myös tarjota aitoa samastumispintaa ihmisille, jotka peilaavat itseään ja omia kokemuksiaan ympäröivään maailmaan ja pitävät niitä epänormaaleina, tuntevat ettei kukaan ymmärrä?
"I stepped over the candles. I left my uniform on the counter and pushed through the doors. The bright spring sunshine disoriented me and hurt my eyes, like it always does when you step out of a cinema. Emerging into the real world. Where the lines aren't scripted, where the characters' motives don't always make sense, where the lightning isn't flattering, where boring days are things you have to endure rather than skip past in a montage, where the couples don't always work it out, where the rain makes your hair frizz, where love is sometimes complicated and hard and dull and painful and gray and ever-changing and compromised and flimsy, rather than only perfect and soul mates and kisses in the rain and knowing they're going to live happily ever after.
It is both.
Every love affair is always a mixture of both.
You just don't see it in romance movies."
P.S. Jos etsitte rakkautta ja suhteita hiukan vaihtoehtoisesti käsitteleviä kirjoja ja elokuvia, niin omia suosikkejani ovat mm. Robin Talleyn Pulp, Alice Osemanin Loveless, Rosamond Lehmannin Dusty Answer ja Sara Farizanin If you could me mine, sekä elokuvat Love and other disasters ja The Half of It. Myös It only happens in the movies kuuluu nyt listaan.
Kirja sopii HelMet-haasteen kohtaan 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija.
