Huomaan musiikin vaikuttavan minuun yhä enemmän. Kuuntelen haikeita lauluja väristen ja samaistuen eri lailla eri säkeisiin - iloisia lauluja energisenä. Maanantaina kuuntelimme Beatlesia musiikin tunnilla ja osa lauluista tunkeutui suoraan tajuntaan. Yesterday, All My Loving. Katsoimme videon beatlemaniasta 60-luvulla ja totesin että he todella olivat hullun suosittuja siihen aikaan. Katsoimme heidän senaikaisen haastattelun ja minusta he muistuttivat vitsaillessaan vähän nykyajan teinipoikia. Ei nuoriso nyt niin hirveästi ole muuttunut.
Liikunnassa tanssimme valsseja, ja eräs laulu - eikä pelkästään se - saa minut melkein itkemään. Se on liian haikea ja jääkin siksi soimaan loppupäiväksi päähän. Tanssiminen on kivaa, ja vielä kivempaa olisi jos parini ajattelisi samalla tavalla.
Koulussa meni ensin ihan hyvin. Siis helmikuussa. Nyt tunnen olevani alkupisteessä. Joillain välkillä saatan istua muiden kanssa, jopa jutella. Joillain menen kirjastoon. Tänään haahuilin ympäri koulua koska oli liian lyhyt aika kirjastoa varten.
Mietin vain, mikä on vikana. Miksi en pysty puhumaan, miksi en kunnolla saa ystäviä. Syksyllä kaikki tuntuivat kyselevän minulta jotain, ja kyllähän he joskus vielä. Olenko silti karkoittanut kaikki pois vaikenemalla vai haluavatko he yhä tutustua minuun. Ajattelevatko he että tuossa menee se mukava, vähän hiljainen Pearl Clover vai että onpa tuo outo ja tuppisuu.
Ennen minulle ei ollut niin tärkeää mitä muut ajattelevat minusta. Miksi nyt on?
Katson seurustelevia pareja ja mietin, miten he ovat päässeet tuohon asti. Miksi tämä tykkää tuosta. Onko tuo vain niin kaunis tai komea vai onko hän myös hauska, ystävällinen ja puhelias. Ja itsevarma. Ja rento.
Miten jotkut ovat jo löytäneet toisensa kun toiset vasta etsivät toivottomasti?
Miten jotkut ovat onnellisia kun toiset pelkäävät huomista?
himpura mun kommentti keskesi vahingossa poistua ennenku keskesin tallentaa sen.
VastaaPoistaeli mun juttuni oli se, että sulla on henkisesti vaikee kehityskausi menossa ja sun elämäntilanne on muuttunu lähiaikoina niin paljo että sun on vaikee sopeutua. Muutenki sulla on menossa yks elämän vaikeimmista ajoista, mutta kyllä se siitä! Mieti että tää vaihe on tärkee myöhemmän elämän kannalta, koska se kasvattaa. Varsinki jos on niinku sinä ja minä nii kaveriporukoihin pääseminen on hankalaa ja isot muutokset vaikuttaa paljon. Mutta ajan kanssa helpottaa! Rohkeutta vaan!! <3
No voih. :(
PoistaTuo kuulostaa aika sopivalta kuvaukselta. Ja jep, kyllä tämä varmasti vaikuttaa tulevaisuuteen kuitenkin positiivisesti. :) Meillä taitaa olla molemmilla sama ujous. Kiitos <3
Ellen olisi ollut koulussa lukiessani ensi kertaa postauksen alun, olisin luultavasti hihittänyt kuin hullu ja kierinyt pitkin lattioita. Koska ikäväkseni kuitenkin satuin olemaan julkisella paikalla, tyydyin myhäilemään hölmösti ja kehräämään sisäsesti kuin kissa. Beatles on ihana, hih :3 ja haastattelut ovat parhaita, tekevät ainakin mulla päivän aina paremmaksi!
VastaaPoistaMuuten teksti osui ja upposi. Kyllä, ysiluokan paritanssitunnilla soi eräs valssi, jonka sanat sopivat silloiseen mielentilaan pelottavan hyvin ja saivat kyyneleet silmiin juuri siitä syystä. Yksinäisyydestä: olen käynyt lukiota yli puoli vuotta ja silti olen todella yksinäinen. Koulussa on ihania ihmisiä, mutten uskalla puhua kellekään. Ehkä ihmiset luulevat, että olen ihmisiä vihaava erakkoluonne (no joo, ehkä vähän olenkin), eivätkä siksi edes viitsi tulla juttelemaan. En osaa small talkia ja joudun paniikkiin, kun sellaista pitäisi harjoittaa ja suustani tulee yleensä silloin vain outoa ölinää tai jotain erittäin tönkköä ja noloa. Toisaalta olen jo aika tottunut tilanteeseeni, enkä aina edes jaksa välittää, jos (ja kun) istun yksin syömässä makaronilaatikkoa ruokalan peränurkassa. Tämä kaikki tapahtuu paikassa, jossa lähes kaikki ympärillä olevat puhuvat samaa kieltä kuin itse, ja voinkon vain kuvitella, millaista se on paikassa, jossa niin ei ole.
Huhu, tulipas tästä kommentista melkoinen romaani. Todella paljon voimia sinulle, jaksamista, rohkeutta ja tsemppihaleja!! Kaikki kyllä järjestyy, tavalla tai toisella. Siihen pitäisi aina jaksaa uskoa (myönnän, ettei siltä usein tunnu, vaikka totta se on).
"Tell me, how did you found to America?"
"Turned left at Greenland."
https://m.youtube.com/watch?v=fl9k3gL6vxw
Niillä on hyviä lauluja, ja haastattelu oli hauska :')
PoistaMinun onkin nykyään helppo samaistua moniin lauluihin, aina jollain tavalla. Tosi harmi, että sinulla on samanlainen tilanne juuri nyt. :( Tosin minun on jotenkin helpompi käydä lyhyitä keskusteluja monien ihmisten kanssa, mutta jotenkin siitä eteneminen ja ryhmässä puhuminen on tosi vaikeaa... Ehkä meidän molempien pitäisi vaan puhua, olla välittämättä mitä muut ajattelevat itsestä (mitä varsinkin minä ajattelen koko ajan). Jos ei saisikaan parasta ystäviä mutta ainakin monia tuttavia joiden kanssa voi jutella aina välillä. Tai sitten vain kuunnella ja nauraa mukana porukassa. :)
Ei haittaa yhtään, että tuli romaani :D Tsemppiä ja rohkeutta sinullekin! <3