Suomalaisten nuorten rakkaudesta ja epävarmuudesta

Syyskuussa luin kaksi suomalaista parin vuoden takaista nuortenkirjaa, joissa oli hyvin erilaiset tarinat. Molemmissa kuitenkin korostui hyvin samanlaiset teemat: rakkaus, nuoruus ja ennen kaikkea epävarmuus.

Kiinnostus heräsi: joululahja

Et kävele yksin
Juuli Niemi
2016
362 sivua
WSOY

Ada on viisitoistavuotias taiteilijaäitinsä kasvattama tyttö, joka on hengaillut samojen ystävien kanssa koko yläasteen. Egzonin perhe on kotoisin Kosovosta, mutta hän ei ole koskaan käynyt kotimaassaan. Hänen isoveljensä on lähtenyt, pikkuveli pyörii nuorisotalolla ja äiti kaipaa takaisin kotiin. Eräänä marraskuun päivänä Ada avaa suunsa ja paljastaa Egzonille, ettei hänelläkään ole isää. Seuraavaksi Egzon maalaa graffitin tytöstä, joka on juuri lähtemässä lentoon, ja yhteinen tarina voi alkaa.

Selailin kirjaa jo viime jouluna saatuani sen lahjaksi, mutta jotenkaan se ei kiinnostanut siinä vaiheessa ollenkaan. Onneksi annoin sille kuitenkin nyt uuden mahdollisuuden.

"Ehkä on niin, että kun 15-vuotiaat rakastuvat, on toinen joutsen ja toinen sorsa. Harvoin rooleista löytyy kuitenkaan yhteisymmärrystä, koska yleensä kumpikin kuvittelee olevansa sorsa. Usein kumpikin on oikeasti joutsen. Ja jään rikkomia raajoja sekä putoavia sulkia, niitä on kaikkialla." -s.118-119

Kirjassa vähän väliä vihjattiin, mitä tulee lopulta käymään. Ja oli hyvä, ettei tämä ollut mikään perinteinen loppuelämän kestävä rakkaustarina. Tämä tarina, Adan ja Egzonin epävarmuus ja viimeisen maahanmuuttajataustaisuus, tuntuu hyvin ajankohtaiselta ja myös realistiselta. (Vaikkakin eräs kohta, jossa Ada matki Aamiainen Tiffanylla -filmin Holly Golightlya, oli vähän kummallinen.) Välillä henkilöt kävivät melkein pohjalla asti, mutta tarinalla oli upea lopetus, toinen loppu.

"Sohvalla äänettä itkiessään Egzon kuulee taas päässään surullisen miehen surullisen laulun. Pidän siitä mistä kerroit, ihmisestä joka halusi muistoksi talon. Egzon miettii, että äiti on sellainen ihminen. Hän on sellainen ihminen. Kaikki jotka ovat ilman kotia, ovat sellaisia ihmisiä." -s.310

Teoksessa on kaunis kirjoitustyyli ja paljon symboliikkaa: puhuttiin niin yksinkävelemisestä kuin mainituista joutsenista, ja oli hienoa tajuta, miten asiat lomittuivat yhteen. Välillä kuitenkin kieli meni vähän liiankin koukeroiseksi ja runomaiseksi, eikä kuitenkaan aivan seljennyt lopussa. Monien maahanmuuttajien, rakastuneiden ja epävarmojen nuorten on varmasti helppo samastua hahmoihin, mutta minä samastuin ehkä vain siihen epävarmuuteen.

Et kävele yksin on kuitenkin kaunis kirja kauniin nimen takana. Se on tarina erilaisista ihmisistä ja taustoista, ja siitä mitä tapahtuu näiden erilaisten ihmisten kohdatessa. Se on kahden vasta aikuisuuden kynnyksellä horjahtelevan nuoren rakkaustarina.

"Ja se ettei kävelisi yksin, no, se on ajatuksista kaikkein suurin ja kaunein." -s.355

Kirja sopii täsmälleen HelMetin lukuhaasteen kohtaan 1. Kirjan nimi on todellakin kaunis, mutta kansi voi mielestäni olla harkitumpi. Teos mahtuu myös Muuttoliikkeessä-haasteeseen alaotsikkoon Maahanmuutto Suomeen.

                                                   ***

Kiinnostus heräsi: löysin kirjastosta

Saranapuolelta

Henrik Wilenius

2009

120 sivua

WSOY

Jesse on juuri täyttämässä kahdeksantoista ja lähtemässä kaveriporukkansa kanssa interreilaamaan. Ennen tätä hänen on aikomus kuitenkin paljastaa parhaalle ystävälleen Aleksille asia, jonka kanssa hän on jo paininut kauan aikaa: hän ei ole kiinnostunut tytöistä vaan pojista. Illan bileissä kuitenkin asia tulee ilmi vähän väärällä tavalla, ja Jessen ja Aleksin välit menevät poikki.

Pystyin heti kirjaa selailtuani luokittelemaan sen samantyyliseen kirjallisuuteen kuin Antti Halmeen Mafiakesä ja Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon. Näissä on samanlainen kirjoitustapa, joka etenee vauhdilla eikä varsinkaan viimeksi mainitussa pysähdy kunnolla mihinkään. Samoin Saranapuolelta -kirjan tapahtumat mahtuvat yhden vuorokauden sisään - ja silloin todella tapahtuu paljon.

Sen aikana esimerkiksi moni henkilö muuttaa hyvin nopeasti ajatuksiaan ja arvomaailmaansa. Välillä puolestaan tuntui, että juoneen oli ahdettu mukaan teinien epämääräistä jutustelua tilaa täyttämään. Tietynlaista epärealistisuutta siinä siis oli, ja minun puolestani tarinan olisi voinut venyttää vaikka muutaman päivän ajalle.

Jesse puolestaan ei ollut kaikkein kilteimpiä nuoria polttaessaan tupakkaa, bilettäessään ja jopa kokeillessaan huumeita. Kuitenkin hänessä oli myös herkkyyttä, ja hänen ahdistukseensa on varmasti helppo samastua. Varsinkin jos kaverit heittävät samanlaisia vitsejä homoista kuten Aleksikin. Epärealistisuudestaan huolimatta Saranapuolelta oli kuitenkin ihan mukava kirja, jolla oli tärkeä aihe.