Tuntuu että marraskuussa ei oikein tapahtunut mitään

Lokakuussa olin juuri käynyt kirjastossa lockdownia varten, ja marraskuussa luin jostain syystä juurikin kaikki lainaamani saksankieliset nuortenkirjat. Kai kaipasin jotain rentoa lukemista. Marraskuussa luin siis kolme kirjaa ja 729 sivua:

1. Maike Stein: Wir sind unsichtbar (192s)

2. Deborah Ellis: Wenn der Mond am Himmel steht, denke ich an dich (253s)

3. Kari Ehrhardt: Giraffen in Finnland (284s)

Wir sind unsichtbar kertoo Leskasta, joka tutustuu ja ihastuu tyttöön, joka kuitenkin haluaa piilottaa heidän suhteensa. Tämä kirja ei ollut mielestäni erityisen ihmeellinen: se kertoi hienosti taistelusta suvaitsevaisuuden puolesta koulumaailmassa, mutta vaikutti pinnalliselta ja loppui yksioikoisen onnellisesti. 

Wenn der Mond am Himmel steht, denke ich an dich (alunperin englanniksi Moon at nine) kertoo kahden tytön rakkaustarinan Iranin vallankumouksen jälkeen 1980-luvulla. Tämäkin kirja on suunnattu yläasteikäisille, mikä sopii kirjoitustyyliin ja alun rakkaustarinaan. Kuitenkin tunnelma tiivistyy ja osa kirjasta on paljon rankempi kuin olisin aluksi odottanut. Traagisinta on, että romaani perustuu tositapahtumiin. Kirja ei kirjoitustyyliltään oikein vakuuttanut minua, mutta antoi ehkä ajateltavaa seksuaalivähemmistöjen tilanteesta ympäri maailmaa. Olen todella etuoikeutettu oman elinympäristöni ja avointen ihmisten vuoksi... 

Luulin Giraffen in Finnland liittyvän jotenkin Suomeen, mutta nimi viittasikin kahteen kirjan Finn-nimiseen henkilöön. Romaani käsittelee kahden kodin välillä kulkemista, ystävyysongelmia ja rakkausongelmia. Päähenkilön paras ystävä on onnettomasti rakastunut internetissä ja hän itse kipuilee, kun ei tunne kuuluvansa täysin kumpaakaan kotiinsa. Päähenkilö itse oli jotenkin täysin omanlaisensa nykyajan "poikatyttö", joka skeittaa, viettää aikaa poikien kanssa, eikä ylidramatisoi, mutta myös seurustelee ja ajattelee poikia. Pidin myös erityisesti kirjan avoimesta lopusta ja muutenkin stereotyyppien välttelystä. Vähän ihmettelin, miksi päähenkilöt olivat noin 16-vuotiaita mutta vaikuttivat draamailussaan vielä (stereotyyppisiltä) yläasteikäisiltä; myös kirjoitustyylin perusteella sijoittaisin tämänkin kirjan vielä yläasteelle.  

Marraskuun alussa katsoin jostain syystä paljon elokuvia varsinkin toista kertaa. Easy A:n katsoin hetken mielijohteesta, eikä se vaikuttanut parantuneen vuosien varrella. Koko elokuva on vain minun makuuni liian siirappinen, epäaito ja seksiin painottuva. Tietäisitpä vain oli puolestaan edelleen yhtä ihana ja realistinen kuin viime toukokuussakin. Ihastuminen tyttöön esitellään niin luonnollisesti ja lokeroimatta ja elokuvan lopetus on on kivan avoin. Tällä kertaa rakastuin elokuvan kappaleisiin ja kuuntelin sitten sen jälkeen Chicagoa ja John Denveriä. 

Ek Ladki Ko Dekha Toh Aisa Laga oli toinen positiivinen yllätys. Tämä hindinkielinen nimihirviö ("How I felt when I saw that girl") käsittelee upeasti seksuaalivähemmistöjen asemaa Intiassa. Siihen kuuluu Bollywoodin tyyliin huumoria ja karikatyyrisiä hahmoja, musikaalikohtauksia, rakkaustarinoita - ja syvä sanoma. Päähenkilön rakkaustarina on hyvin suloinen, hän on niin samastuttava, ja itse tarina on hyvin rakennettu. Ennakkoluulot ja sukupuoliroolit tulevat hyvin ilmi - perheen isoäiti kieltää poikaansa astumasta keittiöön, vaikka tämä rakastaa kokkaamista, ja molemmat tuomitsevat homoseksuaalisuuden. Elokuva ei myöskään ollut yliampuva tai ylidramaattinen, vaan monet kohtaukset ovat upean koskettavia ja samaistuttavia. Seksuaalivähemmistöt ja sukupuoliroolit esitetään mielestäni todella edistyksellisesti, myös miehen ja naisen ystävyys on suuressa roolissa. Pohjimmainen sanoma tiivistyy juonessa ja itse elokuvassa: asenteita voi muuttaa esimerkiksi taiteen avulla, antamalla esikuvia. Tämä on kuulemma ensimmäisiä LGBT+ -Bollywood-elokuvia - kumpa kaikki voisivat katsoa tämän! (Mielenkiintoisen analyysin elokuvan taustoista voi lukea Guardianista.)

The Imitation Gamen halusin katsoa jo sen ilmestymisvuonna, mutta katsoin silloin sen sijaan Kaiken teorian. Yhdistän nämä kaksi elokuvaa aina toisiinsa, vaikka toinen kertoo matemaatikosta, toinen fyysikosta; toinen toisesta maailmansodasta, toinen koko elämänkaaren. Joka tapauksessa The Imitation Game piti otteessaan ja oli historiallisessa ajankuvauksessaan mielenkiintoinen. Tositapahtumia oli tosin (kuten arvata saattaa) muutettu, ja esimerkiksi Alan Turingin ja Joan Clarken ystävyyttä oli paisutettu ja romantisoitu, vaikka se olikin ihana. 

Türkisch für Anfängeriä katsoin viimeksi seitsemännen luokan saksan tunnilla! Muistan meidän rakastaneen tätä, vaikka sarja onkin suunnattu vähän vanhemmille teineille ja tuntuu koostuvan pääasiassa draamailusta ja seksistä. Myös nytkin alkaessani katsoa tätä uudelleen hämmennyin sen yliampuvuudesta ja karikatyyrisistä hahmoista. Saksalais-turkkilaisen uusperheen elämää käsittelevä ohjelma on kuin pahimpia nuorten saippuasarjoja. Toisen kauden loppupuoli oli varsinkin mielestäni vähän floppi: Ulla tuntui todella päälleliimatulta hahmolta ja muutkin juonenkäänteet ja hahmot muuttuivat, jos mahdollista, yhä epärealistisimmiksi. Kuitenkin viimeisen kauden aikana aloin löytää pinnan alta muutakin: ennakkoluulojen voittamista, erilaisia maailmankatsomuksia ja nuoruutta. Yağmurin hahmo (jota esittää ihana Pegah Ferydoni) on kaikkein onnistunein kamppaillessaan tiukan uskonnollisuuden ja teiniyden välillä ja rikkoessaan stereotyyppejä. Hänen rakkaustarinansa on kaikkein sympaattisin. Edelleen en voi sanoa ihan rakastavani sarjaa, mutta se on todella hauska, ja ymmärrän lopultakin hiukan paremmin, miksi se on voittanut useita palkintoja.

Raspberry turnovers,
 joista loppui vadelmahillo kesken

Marraskuu tuntui menevän hyvin tasaisesti. Lukukausi alkoi vihdoin kolmen kuukauden ylipitkän "loman" jälkeen, joka meni minulla työharjoitteluun ja kurssien lopputöihin. Tunsin oloni rennommaksi kuin koko loman aikana. Mitään ei oikein tapahtunut ja kaikki paikat kauppoja ja kirjastoja lukuunottamatta olivat kiinni, mutta ei se jotenkaan erityisesti haitannut. (Hyvä minun on tosin puhua kaikkien työttömäksi jääneiden tai sosiaalisempien ihmisten puolesta...) Kuukausi tuntuu menneen pelkästään opiskeluun, kokkaamiseen tai leipomiseen, netissä pyörimiseen, Netflixin katsomiseen - katsoin Türkisch für Anfängeriä kaksi kokonaista kautta ja Ritaakin koko neljännen kauden, en halua edes laskea, montako jaksoa se tekee per päivä - ja kävelyyn! Aurinkoisina päivinä kävelin ympäri asuinkaupunkiani, etsin näköalapaikkoja, painoin mieleeni uusia reittejä ja soittelin samalla sukulaisilleni.

En lukenut niin paljoa kuin olin aikonut, mutta joka tapauksessa enemmän kuin aiemmin! Ehkä se tästä kohenee. Lisäksi tapasin joskus ystäviä, menin heidän kanssaan kävelylle tai katsoimme elokuvaa ja juttelimme. Ahdistuin hiukan koronasta ja tv-lupamaksusta (joka onneksi lopulta selvisi) ja yritin muistaa, kuinka hyvin kaikki oikeastaan on.

Mitä värejä te muistatte marraskuulta?