Iltatähden syttyessä: Toukokuussa luin vähän ja samoilin paljon

lauantai 19. kesäkuuta 2021

Toukokuussa luin vähän ja samoilin paljon

Toukokuussa luin loppuun yhden kirjan ja 320 sivua:

1. Karen Joy Fowler: Der Jane Austen Club (320 sivua)

Der Jane Austen Club (The Jane Austen Book Club) oli viihdyttävä kirja, josta tehdyn elokuvan olen katsonut joskus. Elokuva oli ehkä dramaattisempi ja kirja realistisempi - pidin siitä, kuinka jokaisen henkilön elämässä ja ihmissuhteissa tapahtui muutoksia lukupiirin kuukausien aikana. Myös kerronta oli mielenkiintoista, mutta analysointi hyppi hiukan aiheesta toiseen eikä kirjasta muutenkaan jäänyt mitään todella erityistä mieleen, paitsi että hahmot olivat Austenin tapaan karikatyyrejä. Mukavaa luettavaa se oli silti!

Muuten en ehtinyt saada toukokuussa yhtäkään kirjaa loppuun! Luin kyllä kahta muutakin teosta, Virginia Woolfin Mrs. Dallowayta sekä Mascha Kalékon runoja, joista ensimmäinen oli kyllä lyhyt mutta en ole varmaan ikinä törmännyt yhtä vaikeaselkoiseen kirjaan. (Hyvä on, Goethen Faust päihittää sen mennen tullen, mutta siinä on sentään juoni!) Päätin etten anna periksi, joten näillä mennään sitten etanavauhtia... Aloitin myös Rosamond Lehmannin Dusty Answer (Elämänhurman häipyessä), joka oli paljon kiehtovampaa luettavaa, mutten ehtinyt saada sitäkään pitkälle eteenpäin. Lyhyesti sanottuna toukokuu oli itkettävän huono lukukuukausi, vaikka jopa lukumaratoonasin ja olin luvannut itselleni lukea enemmän. Kesäkuussa trendi oli edelleen vähän huono, mutta nyt yritän valita hiukan helpompia kirjoja luettavaksi, ja tahti tuntuu hiukan nousevan.

Kuun aikana katsoin kolme elokuvaa. Venuksen merkki (1955) oli 50-luvun italialainen elokuva josta ei jäänyt yhtään mitään päähän, tosin seurasin sitä myös vähän huonosti. En oikein ymmärtänyt oliko elokuva perinteisiä sukupuolirooleja vastaan vai ei, sillä lopussa toinen nainen tuli raskaaksi eikä ikinä päässyt töihin ja toinen ei löytänyt rakkautta. Ainoa mitä jäi mieleen että italialaiset joivat todella kahvia keskellä yötä. (Ehkä he ovat siksi niin eloisia? Hahhah.)

Time Out (2015) on intialainen nuortenelokuva pojasta, jonka homoseksuaali veli on kaapissa lähipiirilleen. Tämä oli tosi miellyttävä elokuva, ja nuorten elämä oli aika samanlaista verrattuna länsimaalaisiin teineihin. Päähenkilön rakkaustarina oli osittain vähän epäuskottava mutta osittain myös jotenkin sympaattinen.

Alice Júnior (2019) puolestaan on brasilialainen elokuva ensisuudelmaansa kaipaavasta transtytöstä, joka joutuu vaihtamaan konservatiiviseen kouluun. Minusta elokuva oli hyvin tehty, ja se näytti ensinnäkin täysin erilaiset ilmapiirit ja yhteisöt, mutta myös transsukupuolisten kohtaaman syrjinnän, kiusaamisen ja jopa fyysisen häirinnän. Tämä elokuva sai tajuamaan tätä hiukan paremmin. Trans- ja muunsukupuolisista ei todellakaan ole liikaa elokuvia saati sitten kirjoja, joten suosittelen! Elokuva ei ollut ollenkaan rankka (niin kuin se olisi voinut olla), vaan sen tunnelma oli pirteä ja kohtaukset hyvin tehty. (Ah, brasilialaiset metsämaisemat!) Alice itse oli todella ulospäinsuuntautunut, sisukas ja löysi ystäviä. Hänen isänsä oli myös niin avoin että teki mieli itkeä. Lisäksi loppu oli hyvin avoin ja monitulkintainen.

Vanha juutalainen hautausmaa

Kesäkuu on niin pitkällä, etten enää muista mitä tapahtui toukokuussa. Ainakin vietin vappua simalla ja tekemällä tippaleipiä ystävän kanssa - ihan täydellisiä niistä ei tullut, mutta hauskaa oli! Olin paljon ulkona varsinkin kävelyillä ja vihdoin otin pyöränkin esiin talviteloilta. Puhuin ystävien kanssa tuntikausia, niin ettemme ehtineetkään katsoa elokuvaa, tai vietimme pienimuotoisesti yhden synttäreitä syömällä kakkua, intialaisia snackseja, vietnamilaisia dumplingeja ja juomalla pinkkiä intialaista juomaa sekä simaa! Kuun lopussa oli viikon (!) pituinen helluntailoma jolloin säätkin alkoivat lämmetä kesäkeleiksi. Mitään sen kummempaa en lomalla tehnyt kuin ainakin yritin rentoutua. Lisäksi kuu oli pandemian kannalta mielenkiintoinen, sillä sen alussa rajoitukset olivat juuri tiukentuneet ja lopussa alkoivat kilpaa höllentyä. Kävin viimeisinä päivinä ensimmäisen kerran baarissa yli puoleen vuoteen ja jopa ensimmäistä kertaa läheisen LGBT+ -ryhmän tapaamisessa, joka oli tavannut siihen asti pelkästään netissä.

Lähde

Kuninkaallinen metsästysmaja -
Saksastakin löytyy näemmä hirsitaloja!

Helatorstaina teimme taas ystäväni kanssa pienen spontaanin päivämatkan pikkukylään, josta kerroinkin lukumaratonpostauksessani. Tosin matkan varrelle sattui pieniä mutkia: ensin hyppäsimme väärään bussiin ja päädyimme Karlsruheen, sitten tajusimme ettei kylässä ollutkaan paljoa nähtävää, paitsi entisen synagogarakennuksen hienot ovet ja puu, joka surisi täynnä mehiläisiä, ja sitten myöhästyimme bussista sillä odotimme väärällä puolella katua! Toisaalta seuraavan tunnin (!) tanssahtelimme pysäkillä musiikin tahdissa, herätimme kaikkien autoilijoiden huomion, ja näimme jopa oranssin auton, mitä kaverini ei olisi ikinä uskonut. Loppujen lopuksi söimme lopulta Stuttgartin rautatieasemalla pho-keittoa ja Subwayn keksejä. Tämä päivä oli hauskan spontaani, rento ja yllättävä!