Kesäkuussa näin enemmän linnoja kuin koskaan aiemmin

Kesäkuussa luin kaksi kirjaa ja 440 sivua:

1. Nina LaCour: Everything leads to you (307s)

2. Mary Rubio & Elizabeth Waterson (toim.): Writing a life: L.M. Montgomery (133s)

Everything leads to you oli kaunis tarina mysteeristä, joka lopulta selviää ja johtaa kahden tytön tapaamiseen. Toisaalta teemassa ei ollut paljon ainutlaatuisuutta, ja tarina oli hiukan liian kohtalonomainen. Pidin enemmän Nina LaCourin romaanista Välimatkoja, jossa hänen poeettinen tyylinsä pääsee oikeuksiinsa.

Writing a life oli L.M. Montgomeryn lyhyt elämäkerta. Suurimman osan päiväkirjoista lukeneena siinä oli paljon tuttua mutta koska en ole lukenut viimeisimpiä niteitä, paljastui Maudin elämästä uuttakin. Lisäksi hänen kirjojaan analysoitiin minulle uudella tavalla hänen elämäänsä peilaten. Oli taas hauska paneutua lempikirjailijani elämään ja tuotantoon useamman vuoden tauon jälkeen.

Osallistuin myös kesäkuussa Pride-lukuhaasteeseen postaamalla kolmesta teemaan sopivasta kirjasta. Tosin tajusin juuri huijanneeni hiukan, koska olin lukenut vain yhden näistä kesäkuussa... Ehkä se voidaan katsoa sormien lävitse, sillä luen LGBT+ -kirjallisuutta tarkoituksella ympäri vuoden? Julkaisin myös vihdoin ja viimoin vuosi sitten aloittamani koosteen, johon kokosin postaukseni kaikista lukemistani LGBT+ -kirjoista. Se löytyy yläpalkista nimellä "LGBT+ -kirjallisuutta", ja alkuun kirjoitin vielä hiukan päätöksestäni kategorisoida sateenkaarikirjat yhteen nippuun sen ongelmallisuudesta huolimatta.

Frankfurt

Päätin katsoa Love and Gelaton (2022) koska se sijoittuu Roomaan, jossa juuri kävin kahdesti. Hiukan Roomaa elokuvassa näkyikin (kuten tuttu katu Trasteveressa!) mutta jo pian alun jälkeen petyin elokuvaan. Se oli tyypillinen nuortenleffa, johon kuului matkustaminen romanttiseen eksoottiseen paikkaan, pohtiminen kahden pojan välillä, joista toinen oli komea ja itsevarma, toinen hiukan kömpelö, päähenkilön muodonmuutos silmälasipäisestä nörtistä silmälasittomaksi kaunottareksi, tämän yliampuva käytös sekä kreisi paras ystävä (samalla ainoa tummaihoinen). Pakollinen LGBT-hahmo löytyi positiivisena yllätyksenä toisen pojan kahdesta äidistä. Kauniisti sanottuna elokuva oli viihdyttävää katsottavaa vaikka pitikin välillä irvistellä liioittelulle.

Somewhere only we know (独家记忆/Dujia jiyi) (2019) on kiinalainen sarja, josta aidosti pidin. Se kertoo kieltenopiskelijasta Xue Tongista, joka ihastuu venäjänkurssia opettavaan tohtoriopiskelijaan Mu Chengheen, sekä hänen ystäväporukastaan. Vaikka osa hahmoista on vähän karikatyyrisiä (kuten päähenkilön kaveri, joka riippuu kiinni poikaystävässään), ovat he kaikki kuitenkin autenttisia, kokevat haasteita ihmissuhteissaan ja elämässään sekä kehittyvät tarinan aikana. Mukana on tosin eräs päähenkilöä piirittävä ja stalkkaava poika, joka yksinkertaisesti raivostuttaa. Pidin erityisesti pääparin realistisesta suhteen kehityksestä sekä heidän välisestään kemiasta. Vaikka he eivät olekaan suhteessa täysin tasavertaisia vaan Mu Chenghe suhtautuu Xue Tongiin holhoavasti, tässä tapahtuu edistystä sarjan aikana sekä lisäksi pariskunta nokittelee toisiaan hauskasti pilke silmäkulmassa. Myös Xue Tongin ja hänen äitinsä välit on kuvattu hienosti, ja lisäksi olin yllättynyt, kun hänen paras ystävänsä on eläinaktivisti! Olin ajatellut, että aktivistinen toiminta sensuroitaisiin, mutta ehkä nettisarjoissa ollaan höllempiä.

Sarjan loppupuolella romanttiskomedinen tunnelma kuitenkin synkkeni salamannopeasti yhden jakson aikana täysin trillerimäiseksi. Ahdistuin jaksosta sen verran etten ole katsonut sarjaa enää eteenpäin. Tarkoitus oli varmaan tarjota draamaa kauden loppuun, mutta hyistä käännettä ei ollenkaan pohjustettu sarjan aikana. Tämä laski valitettavasti sarjan pisteitä huimasti, mutta ehkä katson sen vielä loppuun toivuttuani pienestä järkytyksestä.

Vaikka mieliala ei taaskaan aina ollut korkealla niin kesäkuussa tapahtui todella paljon hauskaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna näen sen todellakin positiivisessa mielessä. Kuun alkupuolella oli useita palautuksia mutta myös helluntailoma, ja perheeni tuli käymään luonani Saksassa kolmen vuoden jälkeen. Muutaman päivän vietimme matkustellen ympäri Etelä-Saksaa: ensin oli vuorossa pari linna(nrauniot)a Nördlinger Ries -nimisen kraaterin juurella (kraateri on halkaisijaltaan noin 20km, joten sitä ei noin vain erota maastosta). Linnanrauniolla oli hauska kiipeillä ja seikkailla, tahtoisin sinne uudestaan! Myös Nördlingen oli sievä vanha kaupunki.

Harburg

1100-luvulla rakennettu Burg Niederhaus

Seuraavana oli vuorossa Rothenburg ob der Tauber, joka ei ollut turhaan kehuttu. Sen vanha kaupunki oli kuin sadusta ja viehätti erityisesti. Kaikkialla oli pikkuruisia matkamuistomyymälöitä ja lelukauppoja, ja eniten yllätyin kuullessani Chitty Chitty Bang Bang -musikaalin olevan kuvattu täällä! Veljeni ja minä kiertelimme sydämen kyllyydestämme kaupungin muureja ja torneja, mutta tänne haluaisin myöskin uudestaan.

Rothenburg

Jäätelöannoksia tuli syötyä varsinkin lounaaksi

Lopuksi suuntasimme Heidelbergiin, jossa äitini on ollut nuorena vaihdossa, joten bongasimme tietysti hänen entisen kotiosoitteensa ja yliopistorakennuksensa. Lisäksi näimme iltaruskon linnalta (sekä tulikärpäsiä!) ja kuljimme kaupungilla ristiin rastiin. Hyvä opiskelukaverini oli sattumalta samaan aikaan Heidelbergissä ja nousimme yhdessä Philosophenwegille ihailemaan maisemia.

Philosophenwegiltä vanhaan kaupunkiin ja linnalle

Seinäkolosta tuli viileää ilmaa!

Toisena päivänä nousimme uudestaan linnalle ja lisäksi vielä Bergbahnilla (funikulaarilla?) Königstuhl-kukkulalle (ei sentään Saksan korkeimmalle vuorelle). Tuolla oli liitovarjohyppääjiä valmiina liitämään kohti Neckarin laaksoa. Alastulomme osoittautuikin haastavammaksi: olin löytänyt kartalta kävelyportaat, ja matkan kuului Google Mapsin mukaan kestää vain kaksikymmentä minuuttia. Nämä portaat paljastuivat sitten epätasaisiksi askelmiksi, jotka eivät milloinkaan tuntuneet loppuvan. Suurimman osan matkasta jalkani vapisivat niin etten uskonut pääseväni pystyssä alas vuorelta. 

Kotimatkassa Heidelbergistä opiskelukaupunkiini on toisen tarinan aihetta: kesäkampanjan überhalpojen yhdeksän euron kuukausilippujen ansiosta rautatie oli niin tukossa, ettei yhteen junaan kirjaimellisesti enää mahtunut yhtäkään useampaa matkustajaa ja kuljettaja pyysi moneen kertaan muutaman ylimääräisen odottavan seuraavaa junaa. Eräs mies kommentoi kaverilleen englanniksi: "This is like in my home country!"  Saavuin tuntia suunniteltua myöhemmin perille, mutta koska minun ei tarvitse matkustaa joka päivä ruuhkaisissa junissa, kannatan edelleen alekampanjaa. :)

Pari päivää seikkailimme vielä perheeni kanssa kotikaupunkini lähistöllä sekä matkustimme Burg Lichtensteinille. Se ei oikeastaan ole kovinkaan vanha, vaan rakennettu 1800-luvulla ritarilinnan näköiseksi. Lähellä oli tosin myös vanhemman linnan rauniot, jotka olivat lähinnä kumpuja maastossa. Lisäksi kävimme myös läheisessä Nebelhöhlessä, joka kulki puolen kilometrin pituisena kukkulan alla ja oli täynnä kauniita tippukiviä!

Kallion seinässä oli pieni luola!

Perheen lähdettyä elämäni jatkui suurin piirtein normaaliin malliin: yhtenä päivänä seikkailin taas junalla Frankfurtiin uusimaan henkilökorttiani ja muuten järjestin ympäristöjärjestön tapahtumia. Pidimme pienen kokkaustapahtuman supermarkettien ylijäämistä elintarvikkeista (eli lähinnä leivästä, kasviksista ja hedelmistä), joita täällä löytää Foodsharing-jakelupisteiltä. Lisäksi osallistuin kotikaupunkiini sijoittuvalle exkursiolle, jonne saapui opiskelijoita esimerkiksi Romaniasta ja Kreikasta. Heille saimme esitellä aktiviteettejamme sekä muita kotikaupunkini ympäristöystävällisiä projekteja. Kaikki olivat todella kiinnostuneita ja motivoituneita, ja kurssista jäi lämmin muisto!

Muutenkin kesäkuussa tuli nähtyä paljon ystäviä. Kaverien kanssa kokkasimme itse svaabilaista pastaa, spätzleä, ja linssikastiketta sekä yritimme selvitä hengissä Exit-lautapelistä. Juhannuksena poimimme seitsemän kukkaa tyynyn alle, emmekä nähneet kenestäkään unta, ja Pridea tuli myös juhlittua paraatissa ja afterpartyssa. Läheisin suomalaisystäväni muutti takaisin pohjoiseen, ja hänen läksiäisiään vietettiin luonnossa grillaillen, ja metsän tihenevä keijukaismainen hämärä muistutti Suomen kesäöistä.

Päivämaisema

KK: Mikä kasvatti teitä kesäkuussa ihmisenä? Minua kasvatti etenkin exkursiossa järjestämämme kaupunkikierros, jolloin huomasin etten olekaan enää niin ujo puhumaan muiden edessä!

Kauniita heinäkuun vaaleita öitä! <3