Syksy 2023 tuntui melkein uudelta alulta

Syksyn aikana luin aivan älyttömän vähän, etten edes viitsinyt kirjoittaa erillisiä postauksia. 

Syyskuussa luin yhden kirjan ja 416 sivua. Lokakuussa luin yhden kirjan ja 336 sivua. Samoin marraskuussa, jolloin sivuja kertyi vain 203.

1. Madeline Miller: The Song of Achilles (416s)

2. Lea Melcher: Aber vielleicht wird auch alles gut (336s)

3. Mari Manninen: Yhden lapsen kansa (203s)

The Song of Achilles kuvaa Troijan sotaa Akhilleen rakastetun Patrokluksen näkökulmasta. Molemmat rakastuvat nuorina ja joutuvat lähtemään sotaan, tietäen ettei Akhilles tule palaamaan sieltä elävänä. Miehet kasvavat sotaa varten, taistelu on hänen kunniansa jalansija, ilman sitä hän ei ole mitään. Patroklus ei kuitenkaan välitä muusta kuin Akhilleesta, uhraa kaiken tämän puolesta, paitsi inhimillisen suhtautumisen muihin ihmisiin. Akhilles puolestaan muistuttaa saman kirjailijan Kirken Telemachuksesta, joka puhuu totuudenmukaisesti ilman piilotettua miekkaa mielessään. Myös Odysseuksesta saa tässä ensin erilaisen kuvan kuin Kirkessä (englanniksi Circe). Molemmissa kirjoissa on hurjan kaunis runollinen, ihmisiä ja elämää pohtiva kirjoitustyyli, mutta Kirke kosketti minua hiukan enemmän.

Aber vielleicht wird auch alles gut kertoo ahdistuneisuushäiriöön sairastuneesta kirjailijasta, joka on linnoittautunut kotiinsa, kunnes päätyy puolivahingossa eksänsä kanssa pariterapiaan. En ehkä itse innostunut kepeästi mielenterveyden ongelmista kirjoitetusta kirjasta tai sitten en vain yksinkertaisesti pystynyt samaistumaan päähenkilöön, eikä hänen ahdistustaan kuvailtu kovin syvällisesti. Myös rakkaustarina oli kovin imelä. Kuitenkin mieleeni jäi terapeutin antama tehtävä, jossa hän pyysi päähenkilöä pohtimaan mitä rakkaus merkitsee juuri hänelle, kuin se ei olisi mikään universaali kokemus vaan yksilöllinen.

Yhden lapsen kansa on Helsingin Sanomien Aasian-kirjeenvaihtajan kirjoittama ja käsittelee Kiinan yhden lapsen politiikkaa tavallisten kansalaisten näkökulmasta. Kirja on ilahduttavan yleistajuisesti ja mielenkiintoisesti kirjoitettu, etenkin haastattelujen kuvaukset ja myös kirjoittajan omat tuntemukset toivat syvyyttä mukaan. Yhden lapsen politiikan vaikutukset esiteltiin hyvin monipuolisesti, sen (harvat) hyvät ja (liian monet) huonot puolet. Luulin itsekin yhden lapsen politiikan vaikuttaneen positiivisesti väestönkasvun hidastumiseen, mutta selvisi että vaikutus on jäänyt jopa puolta väitettyä pienemmäksi. Lisäksi pakkoabortit, kotimaisten adoptio-oikeuksien kiristäminen, etenkin tyttölapsien hylkääminen ja tappaminen, yhden lapsen paineet huolehtia sukulaisistaan ja toteuttaa näiden toiveet ahkerasta opiskelusta, työpaikasta, avioliitosta ja lapsista, sekä ylipäätänsä ihmsarvon polkeminen yksilön elämään ja ihmiskehoon puuttumisella olivat karua. Oikeastaan ainoa näkyvä positiivinen puoli oli, että tytöillä on paremmat mahdollisuudet päästä opiskelemaan. Kirjasta selkeni muitakin väärinymmärryksiä, kuten että kiinalaiset olisivat kyllä halunneet adoptoida lapsia mutta sitä ei sallittu ja kuinka tyttölapset eivät olleet aivan niin epätoivottuja kuin aina on kuvailtu. Voin todella suositella tätä. Mari Manninen kritisoi vastikään juuri lehdessä Jenni Chen-Yestä kertovaa Littana-kirjaa, joka antaa yhden lapsen politiikasta liian yksipuoleisen kuvan.

Olen nyt vihdoin ja viimein alkanut katsoa vapaaehtoisesti Aki Kaurismäen elokuvia ja nauttimaan niistä. Kuolleet lehdet (2023) halusin katsoa myös Hesarissa sympaattisesta näyttelijätyöstä kiitellyn Jussi Vatasen ja Tove-elokuvan Alma Pöystin vuoksi. Kuolleet lehdet oli hienon vähäeleinen ja ajaton - lavastuksessa ja puvustuksessa hehkui vuosikymmenien takaisen maailman henki. Vaikka elokuva ei ollutkaan tragedia, aisti tarinasta kuitenkin elämän murheellisuuden ja tylsyyden. Kohtaus, jossa päähenkilö kuuntelee kivikasvoisten ihmisten keskellä baarissa Maustetyttöjen Syntynyt suruun ja puettu pettymyksiin, oli pysäyttävä.

Lady Chatterleyn rakastaja pohjautuu samannimiseen 20-luvulla julkaistuun erittäin eroottiseen romaaniin. Tietysti rakkaustarina oli elokuvallisen yksinkertaisen onnellinen, mutta päähenkilön alunperin tasa-arvoisen avioliiton hienovarainen kehitys riippuvaiseksi suhteeksi oli hyvin kuvattu.

Simin Zetwal (2022) kertoi mauritiuslaisen miehen ja intialaisen siirtotyöntekijän kohtaamisesta, ensimmäisen etsiessä isäänsä ja kuolleen äitinsä ruumista, toinen pakenee tehtaan huonoja olosuhteita. Elokuvan hidas tunnelma oli kovin vangitseva, samoin uskontoihin viittaava symboliikka. 

Paulette (2012) oli aika väritön komedia ranskalaisesta vanhuksesta, joka ryhtyy myymään huumeita. Muistin kesken elokuvan nähneeni tämän joskus kouluaikoina mutta vain tutuilta näyttävien hahmojen perusteella.

Syksy meni kandintyön valmisteluun (tai sen prokrastinointiin), sivutöihin ja muuhun aktiiviseen toimintaan ja ystävien näkemiseen, tosin myös laiskotteluun. Olin viikonlopun Sveitsissä hiljaisessa mummolaa muistuttavassa talossa kukkuloilla ja alkusyksystä kävin usein metsässä haahuilemassa, vietin Samhainia nuotiolla. Löysin suitsukkeiden polton, ja nyt huoneessani tuoksuu koko ajan huumaavalta. (Älkää kertoko vuokranantajalleni.) Laitoin ruokaa, söin paljon aasialaista ja kävin elokuvissa, luistelin huolettomasti, tuhlasin aikaa kännykällä - tosin ei sielläkään kaikki ole turhaa. Kirjoitin myös tiheämmin runoja kuin koskaan ja aion jatkaa samalla polulla! 

Ajattelin ja analysoin paljon, joskus liian pitkälle liikaa vaatien ja sokeutuen etuoikeuksilta. Pohdin paljon kuka olen ja kuka haluan olla, löysin itsestäni uusia puolia. Mietin kuinka olen aina ollut varovainen ja yrittänyt ratkaista asioita päässäni kokeilematta. Välillä tunnuin seisovani uuden oven edessä, välillä halusin takaisin. Etsin itseäni ymmärtämisen ja omassa mielipiteessä pysymisen väliltä, mietin miksi jotkut näkevät maailman pimeänä ja toiset valoisana. En tiedä mitä kaikkea lopulta tajusin, sillä näen asioissa monia puolia ja kierrän usein kehää. Luin postmodernin aikakauden määritelmän disorientaatio ja tunnistan kovasti itseäni siitä.

Eräänä kauniina päivänä löysin satujen lammen, toisena kiipesin metsän puisen torniin makeita omenoita syöden. 

Kuukauden kysymys: Mitä te pohditte syksyllä?

Kaunista talvea teille <3