Margaret Mitchell: Paratiisisaari

Kiinnostuksen herätti: sheferijm

Kirja: Paratiisisaari
Kirjailija: Margaret Mitchell (toim. Debra Freer)
Julkaisuvuosi: 1996
Suomentaja: Päivi Isosaari
Alkuteos: Lost Laysen (1996)
125 sivua
Otava

Bill Duncan oli Oseanian merillä purjehtivan Calibanin pesunkestävä merimies, joka ei kaihtanut tappeluita. Vuosia myöhemmin hän muistelee tätä aikaa, ja erästä kaunista ja erikoislaatuista naista, joka tuli lähetyssaarnaajaksi Laysenin saarelle. Courtenay Ross oli eloisa ja hiukan poikamainen - ja Bill rakastui häneen palavasti. Tietäen kuitenkin vastarakkauden olevan mahdotonta. Mutta mikään ei estänyt Billiä puolustamasta Courteneyta - oli kysymys elämästä tai kuolemasta.

Niin kuin pitkään luultiin, Margaret Mitchell ei kirjoittanut vain palkittua Tuulen viemää vaan nuorempana novelleja ja muita tekstejä, joita hän sittemmin tuhosi. Paratiisisaaren hän kirjoitti vain 15-vuotiaana ja antoi sen nuoruudenrakastetulleen Henry Love Angelille. Tämän poika löysi tarinan myöhemmin sekä nipun aiemmin tuntemattomia valokuvia ja kirjeitä.
     En ole lukenut Tuulen viemää, mutta tiedän vähän tarinasta ja kirjailijasta, sekä halusin lukea tältä vähän lyhyemmän teoksen. Oikeastaan itse tarina oli vain 50 sivua ja alku koostui valokuvista, kirjeistä ja Margaret Mitchellin elämänkaaresta. Sitä oli mielenkiintoista lukea, mutta hieman vähempikin olisi riittänyt kuin yli puolet kirjasta.

On hauskaa lukea nuorten kirjoittamia tekstejä, kun niitä on niin harvoja julkaistu. Vaikka ne saattavatkin olla vähän tönkköjä, mutta niin ovat jotkut aikuistenkin (varsinkin niiden, joiden kuvauksissa kymmenvuotiaat ovat viisivuotiaiden tasolla). 15-vuotias Margaret kirjoittaa kuitenkin uskottavasti, eikä tarina tunnu oudolta, mutta mielessä on kuitenkin koko ajan, että kirja on vain vuotta vanhemman kirjoittama. 
     Kutsuisin Paratiisisaarta mukavaksi kirjaksi. Billin rakastuminen Courtenayhin oli kuvattu hienosti, Courtenay itse tuntui olevan vuorotellen poikamainen ja naisellinen. Kirjasta ei puutu toimintaa, ja varsinkin loppu on haikea. Oli kivaa myös lukea Oseanian alueesta ja ilmapiiristä, siellä näytti asuvan paljon japanilaisia ja kiinalaisia, joista ei kamalan suopeasti puhuttu :/ Miksi?

Tulivuoren purkaus merellä:
  Kuumaa tuhkaa ja hehkuvia kekäleitä sateli jatkuvasti polttaen reikiä paitaani ja korventaen ihoani. Kompassin valo pistoutui, mutta sitä ennen ehdin nähdä miten kompassin neula pyöri julmetusti ympyrää. Veden tyrskinän ja sekasorron läpi kuulin vaimeasti kuinka kapteeni Jim karjui käskyjä ja miehistö huusi pelosta. Kaasupilvet vyöryivät meidän ylitsemme ja kurkkuni alkoi kuristaa, mutta en päästänyt ruoria otteestani. Caliban nousi aallokon harjalle, en nähnyt kuinka korkealle, ja syöksyi alas kuohuihin niin että vatsaa etoi. Aalto aallon perään pyyhkäisi kannen yli ja muistan että vesi oli kuumaa.

Kirja menee HelMet-lukuhaasteen kohtaan "Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja" (Hiukan kiertoa, kirjahan julkaistiin vasta vuosia myöhemmin)