Ann-Helen Laestadius: Tio över ett (262s)
Salla Simukka: Ylivalotus (T&M #5) (150s)
Becky Albertalli: Leah on the Offbeat (343 s)
Tio över ett vaikutti minuun aika paljon, vaikka kirja ei muuten ihan lemppareitani ollutkaan. Välillä kirjoitustyyli ja rakkaustarina eivät vakuuttaneet, mutta sitten taas kirjan mielenterveysaihe oli kuvattu hyvin ja sai todella ajattelemaan. Suosittelen!
Ylivalotus, Tapion ja Moonan ystävyydestä kertovan sarjan viimeinen osa ei minusta ollut erityisen parempi kuin neljäskään. Lopussa asiat selvisivät vähän liian nopeasti, ja Tapion näkökulmaa ei ollut tarinassa ollenkaan. Lisäksi kirja vihjaili koko ajan lopun jännittävään juonenkäänteeseen, mikä pelotti sitten koko lukuajan. Pidin kyllä Moonan ihmissuhdepohdinnoista, mutta mielestäni toinen ja kolmas kirja ovat edelleen sarjan parhaimmat.
Leah on the Offbeat, jatkoa Minä, Simonille, oli ihanan realistinen nuortenkirja. Kaikki Leahin ongelmat eivät ratkenneet lopussakaan, mutta onneksi se tärkein kuitenkin. Tykkäsin yksityiskohdasta, kuinka yksi hahmoista ei ollut varma seksuaalisesta suuntautumisestaan, mutta Leahin suhtautuminen tähän häiritsi. (Eihän sitä tarvitse olla sataprosenttisen jotain, niin kuin tämä väitti.) Leahin välit ystävänsä Morganin kanssa hämmensivät: oli outoa ettei tämä koko ystävyyden aikana ollut kritisoinut tämän ajatuksia paitsi nyt sitten yhtäkkiä. En ihan sataprosenttisesti ollut lopun parituksenkaan puolella, vaikka se olikin söpö. Nyt kuulostaa valitukselta, mutta tykkäsin tästä kyllä todella.
Minä, Simonin (2018) katsomista olin odottanut jo pari kuukautta. Tykkäsin elokuvasta suunnilleen yhtä paljon kuin kirjasta, niin hauskoista kuin herkistäkin kohtauksista. Minua ärsyttivät kyllä jotkin muutokset, jotka eivät ollenkaan sovi jatko-osaan Leah on the Offbeat.
Oi, Mamma Mia 2. Tämä kyllä oli ihan edellisensä vertainen, mutta niin erilainen. Luonnehdinkin tätä Mamma Mian! aikuiseksi versioksi. Vasta lopussa tajusin lukeneeni Hesarin arvostelun väärin ja erehtyneeni erästä asiasta, ja aloin sitten itkeä toiseksi viimeisen laulun kohdalla. Nyt äitini haluaisi tulla katsomaan tätä kanssani...
The Kissing Booth (2018) ei mielestäni ollut kovin erikoinen. Se oli kyllä hauska, mutta niin epärealistinen tapahtumiltaan ja rakkaustarinaltaan. Filmi oli kunnon amerikkalaista teinidraamaa.
To All The Boys I've Loved Before (2018) yllätti puolestaan positiivisesti. Tämä ei minusta ollut erityisen hauska, mutta tarinan idea oli mielenkiintoinen. Tykkäsin siitä, kuinka päähenkilöinä oli korealais-amerikkalainen perhe ilman mitään mainintaa ulkomaalaistaustaisuudesta. Ehkä juonessa parasta oli samaistuminen, kun Lara Jean uskalsi alkaa kertoa tunteistaan eikä enää piilottanut niitä lähettämättömiin kirjeisiin.
Odotin Lasse-Maijan etsivätoimistolta (2018) enemmän, sillä olen lukenut joskus kirjasarjan ja katsonut siitä tehtyä tv-sarjaakin. Tähän versioon kyllä petyin kovasti. Kaikki hahmot olivat kankeita ja epäaitoja, dubbaus ei ollut onnistunut, tarinakaan ei ollut erikoisempi... (Miten tuhansia vuosia vanha kirja voisi missään tapauksessa tulla näyttelyyn alakouluun?) Viimeisenä muttei vähäisimpänä on pakko korjata, että amici tarkoittaa ystäviä, ei ystävää latinaksi. Ainoa mistä todella pidin, olivat ruotsinkieliset Veronica Maggion laulut taustalla, joita olen kuunnellut myöhemminkin.
Dark Shadowsin (2012) näin viimeksi 12-vuotiaana, pelkäsin hirveästi, mutta jotenkin se painui mieleeni. Tuosta elokuvasta alkoi muuten pitkäkestoinen vampyyri-innostuksenikin... Pelkäsin nyt kyllä edelleen, mutta elokuva oli vanha tuttu. Ehkä vähän liian dramaattinen ollakseen uskottava, mutta sitäkin hauskempi ja jännittävämpi. Ah, Johnny Deppin Barnabas Collins, ihastuin tähän jo hetkeksi uudelleen.
Elokuussa tapahtui paljon. Kesäloman lopulla matkustelin mökiltä papalle ja lopulta Visbyhyn, Ruotsiin... Varsinkin Visby oli vaikuttava (suurin osa kuvista on sieltä), mutta vanhan kaupungin lisäksi emme ehtineet muuta nähdä. Ostin torilta mekon, mutta jouduin kauppiaan huijaamaksi... No, mekko ei ole onneksi jäänyt kaapin perukoille. Oli mukava tutustua paremmin serkkuuni, ja olin ylpeä osaessani hiukan ruotsia!
Koulun alettua stressitasot alkoivat taas nousemaan, vaikka aikataulutin ja sallin itselleni vapaa-aikaa todella esimerkillisesti. Jo heti ensimmäisellä viikolla otimme luettavaksi kolme eri romaania... "Seuraelämäkin" alkoi toisaalta vauhdikkaasti, sillä kävin kolmessa eri synttärijuhlissa (joista yhdet järjestin itse) ja tuskailin uusien ja vanhojen ystävyyssuhteiden kanssa. Kaksi kertaa puhuminen jonkun kanssa, oli se sitten terveydenhoitaja, vanhemmat tai ystävä, auttoi voittamaan itseni ja pelon, mistä olin todella kiitollinen. Elokuun mietteitäni kuvaa aiempi postaukseni syksyn hippusista.
Eräs ihana ilta oli käydä hyvien ystävien kanssa katsomassa yllämainittu Mamma Mia 2! ja jäädä vielä kymmeneen asti ulos kävelemään, kiipeilemään asvaltinmurukasan päällä (hoi suomen kieli?) ja höpöttelemään, varsinkin kun olin vielä aivan elokuvan maailmassa.
Syyskuu onkin jo liiankin hyvällä mallilla. Niin kuin ehkä olette huomanneet, koulussa on kiirettä (matikan koe ja ruotsin YT kahden viikon päästä!) ja motivaatio blogiin vähän hukassa, mutta hauskojakin juttuja on käynyt. Parin viikon päästä pääsette kuulemaan kuun alun Tallinnan luokkaretkestä ja eräästä tapaamisesta, josta olen ollut hyvin innoissani. :) Kuun lopulta odotan sukulaisvierailuja, aamusumua, hauskoja hetkiä ystävien kanssa ja ruotsin kokeen jälkeistä lounasta.
KK: Mikä on teidän paras muistonne elokuulta?
Hehkuvanpunaista syyskuuta ja lämpimänviileitä päiviä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti