1. Willa Cather: Meine Antonia (319s)
2. Katie Heaney: Would you rather? (235s)
Meine Ántonia (My Antonia, Antonia ystäväni) oli kaipausta täynnä oleva kuvaus Nebraskan preerioista ja sen uudisasukkaista. Tätä voisi verrata monella eri tapaa Pieni talo preeriaan, esimerkiksi luontokuvaukset olivat vähintään yhtä kauniita. Suurin osa kirjan hahmoista ovat kuitenkin siirtolaisia Euroopasta ja heidän ahkeruuttaan ylistetään kovin. Tarina oli myös hiukan vakavampi ja aikuismaisempi, vaikkei kuitenkaan synkkäkään. Suosittelen todella!
Vuonna 2014 25-vuotias Katie Heaney julkaisi muistelmansa Never have I ever, jossa hän kertoi ikisinkkuudestaan ja jokaisesta yksipuoleisesta ihastuksestaan. Pari vuotta myöhemmin kuitenkin ilmestyi Would you rather?, jossa hän kuvailee prosessiaan oivaltaessaan tykkäävänsäkin tytöistä ja parisuhteen löytämistään. Muistelma piti tosiaan otteessaan kuvaillessaan Katien identiteetin etsintää, lapsuuden ihastuksia, suhteen etsintää ja siinä sivussa muutenkin hänen elämäänsä ja ajatuksiaan. Oli virkistävää lukea jostakusta, joka löytää suuntautumisensa vasta yli parikymppisenä ja joka oli kuitenkin aiemmin pitänyt pojista.
Musikaalin The Prom (2020) olen nähnyt puolitoista vuotta sitten - enkä pitänyt siitä silloin erityisesti. Useampi laulu ei napannut, Dee-dee ja kumppanit olivat rasittavia, Emma ja Alyssa jäivät mielestäni heidän varjoonsa, Emma oli liian aurinkoinen ja eniten ärsytti erään homofobisen hahmon muuttuminen suvaitsevaksi noin viidessä minuutissa. Jotenkin kuukausien kuluessa kuuntelin muutamaa lempikappaletta uudelleen ja uudelleen ja vähitellen kiinnyin jollain tasolla elokuvaan. Nimittäin kun luin keväällä paikallisen teatterin esittävän tämän musikaalin, oli minun pakko saada liput tehdäkseni siitä radioon arvostelun. Ja jotenkin ihastuin teatteriesitykseen! Sen vitsit ja laulukohtaukset olivat paljon autenttisempia ja mukaansatempaavia (ehkä kun oli paikan päällä), homofobinen hahmo pysyi homofobisena ja Emma oli ihanan epävarma ja samastuttava. Pari kohtausta liikutti myös paljon. Lisäksi katsomossa oli paljon eri-ikäisiä katsoja, jotka toivottavasti jäivät pohtimaan näytelmän sanomaa. Katsoin tämän jälkeen elokuvankin uudelleen, ja vaikken sitä enää vihannut, niin ei se ollut teatteriesityksen veroinen. Mutta näin vain mieli voi muuttua!
Myös Rocketmanin (2019) katsoin uudelleen parin vuoden jälkeen. Läppärin kuvaruudulla se ei ehkä hätkähdyttänyt niin paljon kuin valkokankaalla, mutta pidin siitä kyllä edelleen. Jotkut kohtaukset olivat melkein järkympiä kuin muistin. Pidin edelleen Eltonin suhteesta lapsuuden minäänsä ja kuinka hän lopussa hyväksyi juurensa. Lempikohtaukseni oli edelleen haikea hämäräinen yö LA:n juhlissa, joissa Elton kävelee farkkutakissaan yksin pariskuntien keskellä ja laulaa Tiny Danceria.
Italialainen tänä vuonna ilmestynyt Nostalgia ei ehkä ollut elokuva, jonka normaalisti katsoisin, mutta ei se ollut hullumpikaan. Elokuva kertoi siis miehestä joka palaa neljänkymmenen vuoden jälkeen takaisin Napoliin ja muistelee nuoruuttaan. Tarinan kerronta oli hyvin hidasta, näytettiin arjen askareita, mutta jännitys tihentyi vähitellen. Lukijalle avautui nuoruuden villit skootteriajot ja nykypäivän Napoli, jossa jengit vahtivat naapurustoja. Elokuva jätti välillä tilaa tulkinnoille siirtyessään nopeasti tilanteesta toiseen ja lopulta päättyessään avoimesti. Suosikkini oli korttelipappi, joka yritti pitää huolta kaikista lähialueen asukkaista.
Vita & Virginia (2019) oli kivan filosofinen ja hienovarainen elokuva kirjailijoiden Virginia Woolfin ja Vita Sackville-Westin suhteesta. Filosofinen siksi, että dialogi vilisi pohtivia lauseita elämästä ja maailmankaikkeudesta. Virginia vaikutti heistä hauraammalta, mutta vaikutti kirjailijana ja ihmistuntijana päihittävän kaikki. Hänen orastavat mielenterveysongelmansa pilkahtelivat jo myös kohtauksissa. Hiukan tosin mietitytti Vitan toksisuus, ja melkein alkoi tuntua että LGBT-elokuvat helposti esittävät toksisia suhteita (ehkä se on vain oma tuntemukseni Toven ja Rocketmanin jälkeen?). En ehkä itse saanut tästä paljon irti, kun en tunne Virginia Woolfin elämää kovin hyvin enkä ymmärrä hänen kirjoitustyyliään.
 |
| <3 |
Heartstopper-minisarja (2022) on nyt kaikkien huulilla ja sattumalta aloitin sen heti ilmestymispäivänä Netflixin suosittelemana. Alice Osemanin tunsin jo kirjailijana, ja halusin katsoa jotain rentoa LGBT+-nuortensarjaa. Tämä odotus täyttyikin ja muutaman jakson jälkeen huomasin kiintyväni sarjaan. Varsinkin ystäväsuhteistaan epävarma Tao oli samastuttava ja Nickin pohdinta itsestään oli myöskin sympaattista. Huomasin näyttelijän muuten esittävän Rocketmanissa teini-Eltonia! Taon ja Ellen suhteen vaivihkainen syveneminen on myös hienovaraisesti esitetty. Toisaalta hahmot herättävät myös pientä kritiikkiä: Nickillä oli koko ajan sama huolestunut ilme kasvoillaan, enkä ymmärtänyt miten hän oli päässyt coolin poikaporukan suosituimmaksi. Lisäksi Isaacilla ei ollut mitään roolia koko kaveriporukassa paitsi turhana täytehahmona, joka luki koko ajan kirjaa (samastuin häneenkin). Odotan silti toista kautta, ehkä se korjaa ainakin viimeisen moitteen!
 |
| Vappupiknik |
Toukokuu muistutti aika lailla huhtikuuta, sillä siihenkin kuului opiskelua ja matkailua. Puolet kuukaudesta kului kursseihin ja niihin valmistautumiseen, töihin, artikkelien kirjoittamiseen opiskelijalehteen ja ympäristöjärjestön projektien suunnitteluun. Jotenkin onnistuin taas kahmimaan itselleni liikaa tekemistä... Ehdin kyllä myös käydä nuotioillassa ja teatterissa, keilailla, prokastinoida pelaamalla spontaanisti lautapelejä keskellä päivää sekä viettää vappupiknikiä simalla (puolet kavereista eivät meinanneet suostua juomaan sitä, vaikka kuinka yritin selittää että Suomessa pikkulapsetkin litkivät sitä litroittain!). Yhden kaverin kanssa tuli tavaksi käydä maanantaiaamuisin ennen seminaaria aamupalalla, mikä antoi motivaatiota ja piristystä alkavaan viikkoon. Nokkosia keräsin ruoaksi mutta luovutin yhden kerran jälkeen, kun kastike maistui jotenkin karhealta. :D
 |
| Caracallan kylpylärauniot |
Loppukuusta matkustin jälleen kerran Italiaan - tällä kertaa yliopiston exkursiolle. Tällä kertaa en uuvuttanut itseäni liikaa (vaikken edelleenkään nukkunut bussissa) ja kurssi oli todella hyvin järjestetty. Kävimme tutustumassa erilaisiin epävirallisiin sosiaalisiin projekteihin Roomassa ja vapaa-ajalla palloilimme ympäri kaupunkia. Emme juurikaan päässeet käymään missään sisällä, sillä liput pystyi varaamaan vain netin kautta eikä samalle päivälle, mutta oli hauska tutustua kaupunkiin rennommin. Tietysti myös söimme kurssituen avulla hyvin (yliopistonkin puolesta oli myös pari yhteistä lounasta ja illallista). Jotenkin selviydyin kuumuudessa, aurinkorasvani vaikutti jopa valkaisevan ihoa. o_o Rooman vesipisteet olivat ihania (joistain sai jopa vichyvettä!) mutta vessat olivat puolestaan aika likaisia.
Eräs lempikirjoistani on Ursula LeGuinin Lavinia, joka kertoo Latiumin asukkaista Aeneaan saapuessa Italiaan noin 700 eKr. Viimeisenä viikonloppuna tein vielä pienen matkan kirjan maisemiin Rooman eteläpuolelle - onneksi bussit kulkivat ja olivat ällistyttävän halpoja (lippu maksoi 1,30€!). Laviniumista oli jäljellä arkeologinen alue (jonne olisi tarvinnut opastuksen)ja pienenpieni arkeologinen museo. Kovin paljoa uutta tietoa sieltä en saanut, paitsi että Laviniumia ei ollut vasta perustettu Aeneaan tultua vaan jo aiemmin. Lago Albano puolestaan on kraaterijärvi, jonka rinteillä on aikanaan sijainnut Alba Longan kaupunki. Sen raunioita ei löytynyt, mutta metsäreitit olivat tunnelmallisia ja itse järvi-vuorimaisema kaunis. Valitettavasti kuitenkin kävelin tuona päivänä liikaa ja yksin matkustaminen viikon seurassa olon jälkeen kuormitti sen verran että ensimmäinenä päivänä yksin lähinnä ahdisti enkä pystynyt nauttimaan kaikesta. Mutta oli kaunista katsoa merelle päin ja pohtia kuinka tuhansia vuosia sitten peltojen paikalla oli suhissut pyhä Albunean metsä, kuinka valot eivät olleet vielä tuikkineet pimeässä ja kuinka meri oli silloinkin erottunut kaukana horisontissa. Meri jolta Aeneaskin saapui Latiumiin...
 |
| Entinen Lavinium |
 |
| Lago Albano |
 |
| Jossain tuolla on meri... |
Seuraavana päivänä olo oli kuitenkin muuttunut kuin taikaiskusta ja päästessäni maailman vanhimmaksi väitetylle tielle, Via Appia Anticalle, olin pakahtua sen maisemista. Suurin osa tiestä oli laitettu uudestaan mutta siellä täällä oli pieniä pätkiä kahden tuhannen vuoden vanhaa mukulakiveä. Lisäksi tietä reunustivat valtavat pinjat, aavat niityt, jotka näyttivät minun silmääni ihan preerialta, vanhan näköiset huvilat ja antiikin ajan hautojen rauniot... Kävelin siellä lähes koko päivän ja yritin miettiä miltä matkamiehistä ja -naisista oli mahtanut tuntua kävellä tai ratsastaa maaseudulta kohti suurensuurta Roomaa...
 |
| Lago Albanon vuoret Via Appialta |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti