Lue mielenterveyttä -haaste

Viime syksynä osallistuin Sirrin aloittamaan mielenterveyteen keskittyvään lukuhaasteeseen. 

Aihe oli todella puhutteleva, mutta valitettavasti olen ehtinyt lukea ja blogata vain harvasta kirjasta puolen vuoden aikana, enkä sitten jaksanut enää liittää niitä haasteeseen. Vähän harmittaa, mutta sain haasteeseen kuitenkin pari kirjaa:

1. A book with emotions: Jenny Han: To All the Boys I've Loved Before

Tämä nuortenromaani kertoo tytöstä, joka ei kerro tunteistaan ihastuksilleen, kunnes hänen salaiset rakkauskirjeensä tulevatkin jostain kummasta syystä lähetetyksi heille... Romaani on hieno kehityskertomus ja hiukan hömppääkin on kyllä tarjolla! P.S. Se on myös suomennettu, ja elokuvakin löytyy!

2. A non-fiction book: James Dawson: This Book Is Gay

Tämä sopisi myös self-help-kirjan kategoriaan, ja suosittelisin todellakin suuntautumisesta riippumatta luettavaksi! Kirja on viihtyisää ja rentoa luettavaa, ja siitä löytyy osuvia ajatuksia.

Kiitos haasteesta Sirrille!

Ai Mi: Under the Hawthorn Tree

Kiinnostus heräsi: samanniminen elokuva, jonka näin pari vuotta sitten, sekä kulttuurivallankumous aiheena

Unohdin ottaa kuvan kirjasta ennen palauttamista kirjastoon, mutta sen löytää esimerkiksi täältä.

Under the Hawthorn Tree
Ai Mi
2011 
Anna Holmwood
Shanzhashu zhi lian (2007) 
352 sivua
Virago

Eletään 1970-luvun alkua, kulttuurivallankumouksen jälkipuoliskoa Kiinassa. Jingqiu ei ole vielä edes lopettanut koulua, kun hän saa työkseen matkustaa muutaman koulutoverinsa kanssa pieneen maalaiskylään keräämään tarinoita ja kokemuksia uutta oppikirjaa varten. Jingqiun perhe on köyhä, ja isä ja veli on lähetetty kulttuurivallankumouksen mukana maalle 'uudelleenkasvatettavaksi'. Äiti on huolissaan perheestä ja sen maineesta ja on pienestä pitäen varoittanut tytärtään miehistä. Kuinka ollakaan, Jinqqiu kohtaa kylässä komean kenraalin pojan...

"Jingqiu's mother had always said one slip leads to a road of hardship, but at first she had misunderstood even this simple sentence, thinking her mother had said 'one's lip leads down a road of hardship', and even after the real meaning became clear to her, that one small error could lead to untold misfortune, she still hadn't really understood the meaning of this word, 'slip'. In her opinion, letting a boy know you loved him was a 'slip', because he could boast about it to his friends and destroy your reputation. Jingqiu knew of many such stories, and not just stories, but real girls who had been treated this way. She was always careful not to make that kind of mistake, and the best method, she thought, was to not fall in love - that way you couldn't possibly lose your footing." -s.88

Tätä kirjaa lukiessa tajuaa hyvin seksuaalikasvatuksen merkityksen. Jingqiu, vaikkakin noin 16-20-vuotias tarinan aikana, ei tiennyt mistä vauvat tulevat tai mitä seksi on, sillä kukaan ei ollut vaivautunut kertomaan sitä hänelle. Välillä hänen naiivi pohdintansa ja asioiden analysointi hämmensi ja ärsytti minua, mutta eihän hän voinut tilanteelle mitään. 

Kirjan kerrontakin oli hiukan naiivia, mutta jotkut kohtaukset (esimerkiksi eräs seksikohtaus) yllättävän suorasti kuvattu, mikä taas ei ehkä sovi omaan lukumakuuni.

Kirja kuvasi hyvin tarkasti naisten huonomman aseman yhteiskunnassa. Esimerkiksi Jingqiun rakastettu käyttäytyi aluksi (minun mielestäni) lähentelevästi ja ahdistavasti, mutta toisaalta hän kehittyi pian paljon hyväksyttävämpään suuntaan. Enemmän kiinnitin huomiota Jingqiun kohteluun naisena työelämässä. Hän joutui tekemään raskasta ja hengenvaarallista työtä tienatakseen perheelle rahaa ja ahkeroi paljon enemmän kuin miehet, mutta silti hänelle naurettiin. Eräässä työpaikassa pomon lähenneltyä Jingqiuta hänen työtoverinsa neuvot antavat hyvän kuvan naisten asemasta seksuaalisen häirinnän tapahtuessa:

"Granny was dismissive. 'Oh, what's the big deal? What could he have possibly done up on that wall? Why get so worked up? You can't be so precious when you're trying to scrape a living through temp work.'
   Surprised and angry, Jingqiu replied, 'How can you say that? If he had done it to you would you have thought it was nothing?'
   'I'm an old woman, he wouldn't waste his energy trying to touch me. I'm afraid you're going to be the one to suffer most out of this. If you had broken your leg jumping off that wall what insurance would you have to fall back on? -" -s.221-222

Onneksi paljon on muuttunut, mutta täytyy muistaa, että samanlaista kohtelua tapahtuu yhä ympäri maailmaa...

Romaani näytti myös hyvin kulttuurivallankumouksen tai miksei muidenkin aikojen nuorten mahdollisuudet elämässä ja unelmien tavoittelussa. Jingqiuta uhkasi rankka 'uudelleenkasvatus' maalla, kuten kaikkia tuon ajan nuoria, mutta hän sai onneksi työpaikan kotikaupungistaan äitinsä koululta. Lisäksi hän teki kesäisin pätkätöitä (temp work) vaarallisilla työmailla. Vaikka kulttuurivallankumouksen aika oli jo väistymässä, heitti se yhä varjon perheen elämään.

"She told her sister to eat. Her sister was overjoyed; grabbing three pears she went to wash them so they could have one each. Jingqiu declined, saying she had already eaten some at the factory. 'That's the thing about pears, if you eat too many you get sick of them.'
   Jingqiu watched her sister read while nibbling at a pear. After half an hour she still hadn't finished. Jingqiu's heart ached, and quietly she made a promise to herself: when I earn some money I will buy a big basket of pears so my sister can eat as many as she pleases, so many that she will never want to eat another pear again." -s.141

Muutenkin tuon ajan yhteiskunta ja tavat erosivat paljon nykyajasta ja Suomesta, varsinkin seksuaalikasvatuksen puutteessa ja tiukassa kurissa. Ehkä erikoisimpia olivat nuorten poikien rakkauskirjeet, joita Jingqiu oli lupautunut korjailemaan ja joissa käytettiin paljon metaforia ja Maon Punaisen kirjan sitaatteja: "Wait until the mountain flowers bloom, and out from the thicket she will smile." Kuulemma vain pahansuovat pojat kysyivät suoraan tyttöä ulos. Jingqiun rakastettua kutsuttiin nimellä Old Third, vaikka hänen oikea nimensä oli Sun Jianxin, eikä hän mitenkään vanha ollut.

Muutenkin Jingqiun ajatusmaailma on hyvin erilainen kuin suurimman osan nuorista tänä päivänä: hän ei aiemmin ajatellutkaan rakastumista tai unelmien toteuttamista vaan tiesi paikkansa yhteiskunnassa ja perheen elättäjänä. Hänellä ei ollut valinnanvaraa. Ehkä tällainen ajatustapa kuuluu kommunismiin mutta myös ylipäätänsä köyhempien perheiden elämään. Joskus mietin, pystyisinkö itse samaan vastuunkantoon ja -tuntoon, jonka kanssa monet nuoret ympäri maailmaa elävät.

"Jingqiu had never before thought of marriage as a way of altering her future; she was going to be sent down and she would never come back, and that was that. Her family was poor, and she did want to change that, but she refused to rely on marriage as a means of improving her situation. She'd rather rob a bank. For her, everything - school, finding work, joining the Youth League and so on - was out of her control. Only her private feelings were her domain, the only area of her life she could govern through her own free will. It was a question of motivation; she could marry out of gratitude, to repay their kindness, and she could save someone out of sympathy, but she couldn't override her emotions in exchange for money or position." -s.90

Ja viimeisenä muttei vähäisempänä: osa teistä tuntee kappaleen Hawthorn Tree suomenkielisen version! Löysin sen tajuttuani elokuvan musiikin kuulostavan tutulta.

Kolmen pisteen vihje: surullinen rakkauslaulu. (Eivätkö kaikki suomalaiset ole?)

Kahden pisteen vihje: kertoo puulajista.

Yhden pisteen vihje: vanha venäläinen sävelmä, jonka Tapio Rautavaara on levyttänyt.

Voitte kuunnella sen täältä :)

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 33. "Olet nähnyt kirjasta tehdyn elokuvan".

Huhtikuussa minulla oli aikaa pitkästä aikaa

Huhtikuussa luin kolme kirjaa ja 619 sivua:

Usko Moilanen: Unohdettu kylä (124s)
Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta (127s)
Ai Mi: Under the Hawthorn Tree (368 sivua)

Unohdettu kylä oli ihan mielenkiintoinen kertomus talvisodasta ja lähellä rintamaa sijainneesta pienestä kylästä, joka piiloutui vaarin neuvokkuuden takia ja säilyi näin pommituksilta, tuholta sekä evakolta. Mikään kovin erityinen tarina ei ollut, eivätkä esimerkiksi lasten ja nuorten luonteenpiirteet päässeet oikeuksiinsa kerronnassa. Alkoi myös ärsyttää, kuinka kirja toisteli koko ajan "vaari sitä ja vaari tätä". Tuntui ettei kukaan muu kyläläisistä, edes perheen miehet, osanneet tehdä mitään ilman vaaria. Ehkä liikuttavin yksityiskohta oli, ettei vihollisiakaan vihattu, vaan vaari kävi hautaamassa myös vastapuolen vainajankin. 

Vähän enemmän Eevasta oli myös mukava sadan vuoden takaisesta oppikouluelämästä kertova romaani. Tässä oli lisäksi samaa huumorintajua kuin Eevan luokassakin, joka ei mielestäni ole yhtään vanhentunutta. Luokan rekiretket, tanssit, opettajaihastukset, ihmissuhdekuviot ja -draama olivat mukavaa luettavaa, sen sijaan Eevan onnistuessa parittaa sukulaisensa ja tämän entinen rakkaus alkoi kuulostaa hiukan epäuskottavalta. Samoin - valitettavasti vasta kirjablogeja selatessani - tajusin, miten kurjasti kirja käsittelee lihavuutta. Jos tämän ohittaa, suosittelen tätä silti! Tuntuu kuin henkilöiden kiihkeydessä olisi ripaus ironiaa:

" - Muutaman vuoden perästä tanssitaan yhdessä Chicagossa, mitä Hertta? sanoi Harri.
  - Hyi ei, sanoi Hertta, - siellä on parempaa tekemistä. Siellä täytyy taistella leivän edestä. Ajattele, miten ihanaa!
  - Mutta sinä et ole niin köyhä, että sinun tarvitsisi taistella leivän edestä.
  - Se pitää järjestää jollakin tavalla. Toivotaan, että isä tekee konkurssin." -s.59

Under the Hawthorn Tree oli hyvin - kiinalainen kirja, näin stereotyyppisesti ajateltuna. Onneton rakkaustarina, naiivi päähenkilö, rikas komea rakastettu, joka aluksi vaikutti kohtalaisen sovinistiselta ja ääliöltä... Kuitenkin taustalla häämöttivät kulttuurivallankumouksen viimeisten vuosien vaikutukset, mutta salanimellä kirjoitettu, kuulemma tositarinaan pohjautuva romaani on silti suosittu Kiinassakin. Tämä herätti myös ajatuksia kiinalaisesta yhteiskunnalta ja seksuaalikasvatuksen tärkeydestä. 

Elokuvia tuli katsottua liian monta laskettavaksi, mutta yritän kuitenkin. Carol (2015) oli pitkä, mielenkiintoinen elokuva, mutta ajattelen, että se täytyy todella katsoa ajatuksella ja keskittyen, ei vain sivusilmällä.

Taisin myös katsoa uudelleen sekä Johnny English 1:n että Johnny English 3:n. Ykkönen naurattaa minua ihan kunnolla, mutta kolmosessa huomaan selvän eron. Minusta tekniikan uhka tuntui jopa pelottavalta. Boughin vaimon ammatti oli ilahduttava yllätys! Elokuvan pahis ei myöskään ollut stereotyyppinen, mutta en tykännyt hänestä ollenkaan, kun taas ykkösen pahis on ihme kyllä suosikkejani hahmoista. Tykkään jotenkin tämän huumorintajusta, ja shh, ehkä tämä on jollain lailla komeakin...

Katsoin myös Erich Kästnerin romaaniin Lisen ja Lotten salaisuus perustuvan Ansa vanhemmille (1998). (Nimen on varmaan keksinyt joku, joka ei ole katsonut edes traileria...) Ihan ensimmäiseksi ärsytti, kuinka paljon elokuvaa oli muuteltu, kuten siirretty nykyaikaan ja muutenkin poistettu romaanin sadun hohde. Tietysti elokuvassa piti myös olla perinteinen naispahis, outoja juonenkäänteitä sekä toikkaroivat sivuhahmot, joka rakastuivat toisiinsa. Kun tästä pääsi yli, pidin oikeastaan elokuvasta ja juonesta. Hahmoista varsinkin tyttöjen äiti sulatti sydämeni! Oli hiukan yllättävää, kuinka sama näyttelijä (nuori Lindsey Lohan) oli näytellyt molempia tyttöjä!

Huhtikuussa ei pitkästä aikaa ollut kiire minnekään. Tai ei olisi kuulunut olla - viisaana ihmisenä haalin itselleni paljon tekemistä ja tunnuin juoksevan hiukan joka paikassa. Kuun alussa olin esimerkiksi ensimmäistä kertaa Ilmastomarssilla. Hassua kuinka tapasin siellä saman tuttuni, jonka näin myös lokakuun marssilla! 

Toisena viikonloppuna olin sisarusteni kanssa pitkästä aikaa Lappeenrannassa sukulaisillani. Kävimme mielenkiintoisessa Etelä-Karjalan museon Siperian hanti-kansasta kertovassa näyttelyssä Pyhän koiran niemi, katsomassa vanhan Viipurin pienoismallia, jonka tekijän sukulaiseni tuntee, ja syömässä vetyjä ja atomeita. 

Atomi oli pieni pettymys, sillä muistelin kananmunan olevan paistettu...

Samana viikonloppuna olivat ensimmäiset vaalini! Oli todella vaikea päättää ketä uskoa ja äänestää, ja etsin vastausta vaalikoneesta, tutuilta ja hiukan vaaliteltoiltakin. Oli muuten jollain lailla tosi ahdistavaa seisoa äänestyskopissa! 

Pääsiäisenä olinkin juuri sopivasti kipeänä, mutta ainakin sain hyvän syyn levätä ja lykätä pääsykokeisiin lukemista. Jaksoin kuitenkin kokeilla soijapapuhummuksen ja omenakukon tekemistä, josta tuli muuten tosi hyvän makuista. Suklaamunia oli edelleen hauska saada, vaikka niitä jäi kyllä seuravaavaksi pääsiäiseksikin...

Vappuaattoa vietin kerrankin poissa kotoa - kävin ulkomaalaisen tuttavani kanssa syömässä, Mantan lakituksessa ja Kauppatorilla muikuilla. Vähän kismitti etten saanut vielä laittaa ylioppilaslakkia pähään, vaikka käytännössä olenkin jo sen ostanut ja ansainnut.

Nam!

Mitä muuta tein huhtikuussa? En enää edes muista. Yritin nähdä enemmän ystäviäni - valitettavasti monella heistä koulu vielä jatkuu, mutta joidenkin kanssa ennätimme eväsretkeillä tai jutella pari tuntia ravintolassa. Nukuin riittävästi ja seurasin kevään merkkejä. Iloitsin lämpimästä säästä, vaikka se vähän huolestuttikin ilmastonmuutoksen kannalta. Opettelin laittamaan ruokaa, kerran tein itse pinaattilettujakin.

Kävin sijaiskeikoilla eräällä ala-asteella. Oli todella omituista ja pelottavaa seisoa opettajanpöydän toisella puolella, olla vastuussa oppilaista ja hyssytellä vilkkaita luokkia. Kahtena päivänä olin kyllä sijaistamassa pieniä kakkosluokkalaisia, ja yllätyin siitä, miten hyvin he osasivat käyttäytyä! He tulivat myös ihanasti kyselemään minulta tuntemistaan tubettajista ja halusivat minun tunnistavan heidän vauvakuviaan, mikä olikin vähän työlästä. :D Heitä on kuitenkin ollut ikävä!

Huhtikuussa otin myös vastaan kesätyöpaikan ulkomailta, jonne lähdenkin sitten heti lakkiaisten jälkeen. Puolet ajasta odotan sitä ilolla ja positiivisella jännityksellä - pääsen valitsemaan itse päivälliseni ja tutkimaan ympäristöä - , mutta puolet ajasta pelottaa. Entä jos työ on todella rankkaa? Entä jos työnantajan tai työkaverien kanssa tulee erimielisyyksiä? Entä jos koen lomaromanssin? Entä jos en muutu ollenkaan? Entä jos ahdistun tai masennun tai vaikka sairastun?

Pitäisi yrittää mennä ennakkoluulottomalla asenteella ja ottaa kaikki kokemuksena - onhan se vain yksi kesäloma.

Kokonaisuudessaan kuukausi oli mukavan rento, melko huoleton ja kaunis.

KK: Mitä te odotatte kesässä? Minä odotan vapaahetkiä uudella paikkakunnalla sekä erästä keikkaa Ruotsissa...

Aurinkoisia toukokuun päiviä!

P.S. Postaus nro. 300!

Maaliskuussa jätin tärkeän paikan ja ajanjakson taakseni

Maaliskuussa luin 1 kirjan ja 459 sivua:

Rainbow Rowell: Fangirl (459 sivua)

Fangirlissa oli useampi ei-niin-perinteinen juonikuvio, jotka toivat tarinaan jotain aitoa. Eniten minuun vetosi Cathin sosiaalisten tilanteiden käsittely, vaikka välillä olisin toivonut hänen yrittävän vähän enemmän. Olisin myös toivonut hänen kokeilevan vähän fanficin kirjoittamisen ulkopuolelta, vaikka en ymmärräkään hänen opettajansa mielipidettä. Oli hauska lukea pitkästä aikaa fanficcejä, vieläpä Harry Potter -parodiaa, jonka poikaparitus oli söpö. :3 Kirja sai minut myös etsimään Harry x Draco -ficcejä netistä, heh! 

Oikeasti värimaailma oli sekoitus valkoista ja vaaleansinistä, mutta kamera vääristi..

Olen onnistunut unohtamaan lähes täysin katsomani elokuvat, mutta ainakin koulussa katsoimme englannintunnilla klassikon Kuin surmaisi satakielen. Pääosassa loistaa Loma Roomassa -elokuvasta tuttu Gregory Peck vähän vanhempana versiona, mutta edelleen hyvännäköisenä ;). Mielestäni elokuva seurasi hyvin romaania, vaikka joitakin tärkeitä kohtauksia oli jätetty pois. Tykkäsin erityisesti myös lapsihahmoista ja heidän hauskasta puhetavastaan. Kuuluisa tuomiokohtaus oli järisyttävä ja sai hiukan kyynelehtimään. 

Maaliskuun säästä pitää sanoa sen verran, että se oli hyvin vaihteleva. Kuun alussa lumi oli alkanut jo sulaa mutta kuun lopussa ei edelleenkään ollut kadonnut maasta. Mukaan mahtui myös tietysti raekuuroja ja määrittelemätöntä jäistä sadetta. Vaikka lyhyt talvi harmitti, olin samalla kuitenkin kiitollinen aurinkoisista, säteilevistä päivistä ja kevään tunnelmasta.

Maaliskuu oli onneksi viimeinen kuukausi, joka tuntui painottuvan pelkästään kouluun. Huomasin, etten edelleenkään ehtinyt nähdä ystäviä paria poikkeusta lukuunottamatta, ja myös ahdistus muistutti olemassaolostaan parina viikonloppuna, vaikkakin yllättävän harvoin. Tuntui, että stressi koski kuitenkin kipeämmin luokkalaisiini kuin minuun, enkä niin erityisesti jännittänyt tuloksia vaan enemmänkin tilannetta. Ylioppilaskokeet sujuivat yllättävän hyvin, ja tulokseni kuultua olin yhtä aikaa tyytyväinen ja hämmentynyt.

Jäätelöä viimeisellä saksantunnilla :)

Maaliskuussa moni asia tuntui muuttuvan äkisti. Yhtäkkiä arkirytmi päättyi, enkä enää saapunut koululle aamuisin oppitunnille. Oli jotenkin todella surullista tajuta istuvansa viimeistä kertaa jokaisen opettajan edessä ja tietää, ettei enää koskaan opiskelisi noita samoja aineita ja teemoja samassa luokkahuoneessa. En olisi myöskään halunnut jättää koulurakennusta: eräänä aamuna seisoessani yksin käytävällä päätin kävellä sen päästä päähän ja muistaa kaiken kenkieni matalien korkojen kopinasta aamunauringon loisteeseen ikkunoista.

Valitettavasti unohtaminen tapahtuu nopeasti... 

Kuun lopussa ja huhtikuun alussa kiireet olivatkin sitten siltä erää ohi. Huhtikuusta kerron kuitenkin lisää toivottavasti viikon päästä!

KK: Tuntuuko teistäkin maaliskuu tavallisesti yllättävän rankalta?

Helmikuussa horjuin rekan lavalla, junassa ja köysisillalla

Helmikuussa luin kaksi kirjaa ja 479 sivua:

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (335 sivua)
Bertolt Brecht: Der gute Mensch von Sezuan (144 sivua)

Kudottujen kujien kaupunki. Pelkkä nimi kertoo jo jotain romaanin kielestä, joka oli jotain hyvin unenomaista ja kaunista. Teos, jonka voisi liittää ehkä dystopiaan tai fantasiaan, näytti maailman, jollaista on hankala kuvitella Suomeen mutta jonnekin päin kyllä. Eniten pidin viittauksista mytologiaan ja Saaren alkuperäisiin asukkaihin sekä Elianasta ja Valeriasta, jotka eivät pohtineet identiteettiään - he vaan sattuvat rakastumaan toisiinsa.
   Der gute Mensch von Sezuan - Setsuanin hyvä ihminen, ah että pidän näistä eurooppalaistetuista nimistä: paikan nimi on nimittäin kiinaksi Sichuan. Näytelmä kertoo hyvän ihmisen etsimisestä moniulotteisesti ja herätti kyllä ajatuksia siitä, voiko ihminen todella olla hyvä ja mihin pisteeseen asti. Se oli kuitenkin vähän vaikeaa luettavaa, eikä pääse lempikirjojeni joukkoon. Pidin kyllä kiinalaisista nimistä :)

Helmikuussa katseltuja filmejä ovat ainakin Brokeback Mountain (2005), Little Women (1994) ja Before I Fall (2017). Ensimmäinen on yksi homoelokuvien kultteja, ja lopulta surullinen. Wyomingin murretta oli kiinnostava kuunnella, ja metsäiset maisemat olivat aivan omaa luokkaansa.
   Little Women herätti kiinnostuksen syventyä jälleen Pikku naisia jatko-osineen romaaninkin muodossa. Tajusin vasta jossain vaiheessa, kuinka eräs henkilö tulisi menehtymään... Sisarusten elämää 1860-luvun Yhdysvalloissa ja rakkaustarinoita oli mukava seurata, vaikka loppupää keskittyikin ehkä hiukan liikaa niiden solmimiseen.
   Before I Fall kertoo suositusta tytöstä, Samanthasta, joka kuolee auto-onnettomuudessa palatessaan bileistä mutta joutuukin elämään viimeisen päivänsä uudelleen ja uudelleen. Se perustuu pari vuotta sitten lukemaani Lauren Oliverin romaanin Kuin viimeistä päivää, ja voin sanoa että filmiversio oli hyvin onnistunut. Tarina sisältää jännityksen ja psykologisen kauhun piirteitä muttei liikaa, niin että minäkin pystyin nauttimaan siitä. Samanthan lähipiiristä paljastuu pikkuhiljaa uusia puolia ja salaisuuksia, ja vasta lopulta hän tajuaa, miten korjata virheensä.

Helmikuussa abikiireet jatkuivat, mutta kuitenkin muistan kuukauden lähinnä kaikesta muusta. Kuun alkupuolen suurin tapahtuma oli penkkarit, joihin valmistautumiseen meni ihan liikaa aikaa. Ystäväni kanssa kyhäsin selkä hiessä kasaan videota ja opettajien näytelmää, jotka onneksi sujuivat hyvin - näkökulmasta riippuen. (Opettajat olivat päättäneet hiukan muokata esitystapaa mieleisekseen, mutta tämä saatiin sitten onneksi jälkeenpäin selvitettyä!) Edellisenä päivänä koulun koristelu oli hupaisaa, sillä eihän sitä joka päivä kiinnitä vessapaperia luokan seinästä seinään ja raapusta siihen "Abit tulevat, oletteko valmiita?".

Biologian luokan koristelua!

Luokkamme sisäisistä konflikteista johtuen penkkariaatto ja itse päivä ei ollut aivan sitä mitä ystäväni kanssa olimme toivoneet, mutta siitä jäi kuitenkin onneksi etupäässä hyvät hetken mieleen. Parasta oli ehkä tanssia ala-aulan penkkien päällä ja tasapainoilla rekan lavalla karkkia heittäen - kierros tuntui olevan ohi niin nopeasti! Oli ihana nähdä ihmisten vilkuttavan ja hymyilevän ja pikkulasten säntäilevän karkkien perässä, kuten minäkin vielä muutama vuosi sitten. Tykkäsin myös vaatteistani, joilla olin hakenut 20-luvun tunnelmaa, ja kerrankin vahvoista meikeistäni.

Pokekulho kikherneillä, avokadolla, paprikalla, kevätsipulilla, hummuksella ja kvinoalla!

Heti penkkareiden jälkeen perheeni suuntasi perinteiseen tapaan Rukalle laskettelemaan, mutta minä jäin muutamaksi päiväksi kotiin opiskelemaan ahkerasti. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja tuhlasin joka päivä reilun tunnin ruoan laittoon. Lisäksi kävin ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa tänä talvena pulkkailemassa ja vietin ystäviäni kanssa hauskaa yökyläilyä. Sen aikana pelasimme Kimbleä, avauduimme kukin enemmän tai vähemmän, ja menimme lopulta nukkumana kolmen aikaan kaverini mutistua jotain sen tapaista kuin "Mä olen kala!"

Japchae

Helmikuussa tein tähän asti pisimmän matkan yksin: ensin junalla Ouluun, sitten kahdella bussilla Rukalle. Juttelin jopa ravintolavaunussa tuntemattoman naisen kanssa, mikä ei yleensä kuulu epäsosiaaliseen luonteeseeni. 

Tästä lomasta ei tullut ihan laskettelulomaa, sillä aika ja motivaatio eivät sitten riittäneetkään, mutta parina päivänä ehdin olla muutaman tunnin mäessä. Laskettuani erään jyrkän punaisen mäen pääsin isäni "salapaikkaan" kaakaollekin. :) Viimeisenä päivänä laella puolestaan tuuli sen verran, että meinasin lähteä lentoon, ja hiihtohissikin pysähteli pelottavan usein.

Tunturilta oli ihanat näköalat, varsinkin auringon laskiessa <3

Iltaisin oli ihanaa rentoutua mökissä - söin laskiaispulliakin pari kappaletta. Rentoutumista vähän kyllä häiritsi stressaaminen kesätöistä ja ensi vuoden suunnitelmista...

Tein myös patikointiretken Valtavaaralle - se näytti olevan kaukana, "noin päivämatkan" päässä lähtöpaikasta, mutta niin vain olimme runsaan tunnin kuluttua huipulla. Matkalla oli ihana seurata maisemia, valkoisia, liikkumatonta tykkylumipuita ja varjojen sävyjä. Välillä helikopteri pörräsi yläpuolella, mutta muuten oli rauhallista. Nousukin oli juuri sopivan jyrkkä.

Ruka pilkottaa

Laella olikin sitten tuulista ja ihan jäätävän kylmä! Palellutin melkein sormeni ottaessani kuvia. Onneksi pystyimme pakenemaan pieneen lämpimään mökkiin ja syömään siellä rieskaa ja kaakaota. En muista, milloin eväät olisivat viimeksi maistuneet niin hyviltä.

Viimeisenä iltana kävin vielä ystäväni kanssa yökerhossa kuuntelemassa Sannia. Valitettavasti jouduimme odottelemaan tätä hyvin pitkään ja sietämään epämääräisiä alkoholin suurkäyttäjiä, mutta itse keikka oli hauska. En ole erityisemmin Sannin fani, mutta nyt oli kiva kuulla hänen radiosta tuttuja laulujaan ja hän vaikutti todella energiseltä. Vain elämää -versio Juha Tapion Kelpaat kelle vaan -kappaleesta oli iloinen yllätys! 

Aluksi join kyllä toisessa baarissa chai laten :)

Paluumatkalla yövyimme Kuopion hotellissa ja söimme muikkuja ja runsaan hotelliaamupalan. Kokonaisuudessaan helmikuu oli ihan mukava kuukausi :) 

Kiireinen maaliskuu menikin jo, mutta kirjoitan siitä piakkoin!

KK: Mikä oli teidän lempimaisemanne tänä talvena?

Edith Södergran: Runoja

Runoja
Edith Södergran
Koonnut ja suomentanut Uuno Kailas
2017 (1.p 1942)
109 sivua
WSOY

"Koko ihmiskunnan tahdon vihkiä tulevaisuudelle.

Leimuavat rivini on jokainen lapsi lukeva."

                         - Mysteerio (Tulevaisuuden varjo, 1920)

Edith Södergran. Ennen vain yksi kuollut runoilija muiden joukossa. Todellako Suomen käännetyimpiä runoilijoita, ensimmäisiä suomenruotsalaisia modernisteja?

Luimme runon Suurissa metsissä äidinkielen tunnilla, myöhemmin tunnetun Vierge modernen, ja samalla tunnilla varasin Södergranin ensimmäisen runokokoelman kirjastosta. Ja kuten tiedätte, olen lukenut vain kaksi oikeaa runokokoelmaa elämäni aikana.

"Ikävöin maahan jota ei ole,

sillä kaikkea mitä on, olen väsynyt himoamaan.

Kuu kertoo minulle hopeisin kirjaimin maasta jota ei ole."

            - Maa jota ei ole (1925)

Valitettavasti onnistuin vahingossa lainaamaan samannimisen, Uuno Kailaan kokoaman kokoelman, mutta loppujen lopuksi tämä ei haitannut mitään. Runoja-kokoelmaan on suomennettu varmaan melkein puolet Södergranin viidestä runokokoelmasta. Se esittelee hänen erilaiset teemansa ja inspiraationsa rakkaudesta kuolemaan ja kohtaloon, ekspressionismista nietzscheläisyyteen.

"Ken on rakastettuni? Yö on pimeä

ja tähdet vapisevat vastaukseksi.

Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?

Taivaat kaartuvat korkeammiksi,

ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin

vastausta tietämättä.

Mutta ihmislapsi ei ole muuta kuin varmuus."

                - Maa jota ei ole (1925)

En voi olla kuin ihmettelemättä tätä säettä, minä epävarmuuden perikuva. Edith, mitä olet tarkoittanut? Olitko sinä varmuus?

"Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,

näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,

elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,

tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan."

                - Elämä (Runoja, 1916)

Niin realistinen käsitys elämästä, se joka usein unohdetaan, sillä se kuulostaa liian murheelliselta ja pessimistiseltä. 

"totuus, seuraan sinua, vaikka sinä kuljetkin usvien maahan.

Totuus, totuus, asutko sinä hautaholveissa tomun ja 

                                      käärmeiden parissa?

Totuus, asutko sinä siellä, missä on kaikki, mitä vihaan?

Totuus, valaisevatko sinun tietäsi surulliset lyhdyt?"

                            - Hamlet (Tulevaisuuden varjo, 1920)

Tämä runosi, Hamlet, vaikutti minuun ehkä eniten: se sai minut ajattelemaan totuutta ja miten tärkeää sitä on seurata. Mutta kuinka raskasta se on, ja kuinka helposti ihmiset peittävät siltä silmänsä ja korvansa, sillä onnellisuuden kuplassa on vain niin paljon helpompaa elää. 

"olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit -

mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,

se herättää tulevien seikkailujen janon:

mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin."

                         - Ihmeellinen meri (Runoja, 1916)

Miten runot inspiroivat minua? Edithin lukeminen sytytti minussa palon runojen lukemiseen, mitä muut runot eivät vielä olleet tehneet. Hänen säkeenä jäivät välillä soimaan päähäni kuin laulut ja hänen kuvainnollinen kielensä jäi mieleeni värimyrskynä.

"Sinun rakkautesi pimentää tähtesi -

kuu nousee minun elämässäni. 

Minun käteni ei ole kotonaan sinun kädessäsi.

Sinun kätesi on himo -

minun käteni on kaipaus."

                            - Havainto (Maa jota ei ole, 1925)

Tämä runo ei jätä päähäni värejä vaan hiljaisuuden.

Se on kokoelman ainoita rakkausrunoja, mutta kuinka surullinen ja kaipaava. Ajattelen naista, joka vaikenee ja alistuu kohtaloonsa puolisonsa hurvitellessa muualla - kunnes ehkä eräänä iltana lausuu tälle hiljaa nämä sanat. 

Edith ei ainakaan tietääkseni ollut suhteessa - ja hänen runojensa suurimpiin teemoihin kuuluukin sairaus ja kuolema. Edith sairasti vuosikymmeniä parantumatonta keuhkotautia, mikä tarkoitti varhaista kuolemaa ja toteutumattomia unelmia. 

"Ja raunioilla istuen

tiedän, että sinä tulet, sinä aavistamaton hetki.

Tiedän, että odotat teljetyn oven takana,

että olen lähellä sinua ja sinä voit ojentaa kätesi minulle."

                               - Hamlet (Tulevaisuuden varjo, 1920)

Mutta ennen kuolemaansa hän jätti jälkeensä pohdintansa, kiihkeän kuvailevan kielensä ja kohtalonsa: ei kaikkea mitä olisi halunnut, mutta paljon.

"Tulevaisuus luo minuun autuaan varjonsa,

se ei ole muuta kuin tulvivaa aurinkoa:

olen kuoleva valon lävistämänä;

kun olen polkenut kaiken sattuman anturani alle,

käännän hymyten elämälle selkäni." 

                          - Tulevaisuuden varjo (1920)

Kokoelma sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 19. "Et pidä kirjan nimestä" (Runoja on maailman tylsin kokoelman nimi!), #runo19- ja Mennään metsään -lukuhaasteisiin.

Tammikuussa pohdin, peittyykö maailma lopulta lumeen

Tammikuussa luin kolme kirjaa ja 984 sivua:

Katarina Eskola & Satu Koskimies: 50-luvun teinit (560s)
Ji-li Jiang: Das Mädchen mit dem roten Tuch (315s)
Edith Södergran (toim. Uuno Kailas): Runoja (109s)

50-luvun teinit luin pitkästä aikaa uudelleen. Näin kolmen ja puolen vuoden jälkeen huomasin, kuten olin epäillytkin, lukevani ja samaistuvani paremmin kaikenlaisiin ihastumisiin ja rakkaussotkuihin - sekä minua kiinnosti myös 50-luvun abivuosi ja kirjoitukset, joista valitettavasti kirjoitettiin varsin vähän. Katan ja Sadun kirjoitustyyli ja -aiheet kehittyvät kumpikin omiin suuntiin, ja ajoittain tunsin itseni kateelliseksi siitä, kuinka oma päiväkirjani ei luultavasti ole yhtä syvällinen ja kypsä kuin heidän. Mutta mistä tiedän, mitä tulevaisuuden maanasukit pitävät arvossa?

"Luen Saima Harmajaa ja köyhdyn hetki hetkeltä. En tule milloinkaan osaamaan kirjoittaa mitään suurta, en voi ajatella, että päiväkirjani joskus julkaistaisiin. Kukaan ei viitsisi lukea sitä. Minulla on taito selata sitä vieraan ihmisen käsin ja lukea sen rivejä objektiivisesti. Ne ovat kuolleita ja niin surkean tavallisia, kylmäkiskoisia ja arkipäiväisiä." - Satu, 1.9.1958 

Das Mädchen mit dem roten Tuch in suomennettu nimellä Punainen huivi - kiinalaistytön tarina. Tämä kertoi Kiinan 1960-luvun kulttuurivallankumouksesta 12-vuotiaan tytön näkökulmasta, jonka perhettä syytetään kommunisminvastaisesta toiminnasta. Välillä asiat tuntuivat liian rankoilta ja menossa vain pahempaan suuntaan - mutta romaani perustuu kirjailijan omaan lapsuuteen. Oli yllättävää, kuinka päähenkilöt olivat alunperin muslimeja, sillä kovin usein ei tule luettua Kiinan islaminuskoisista. Pidin kyllä romaanista, mutta kaunokirjallisuudessa se ei mielestäni niin loista, vaikka kertoikin havainnollistavasti kulttuurivallankumouksesta.

Edith Södergran. Hän on tähän mennessä minua eniten inspiroinut runoilija, jonka sitaatteja olen kerännyt kalenteriini, jonka säkeitä olen lausunut lähipiirilleni ja jonka värikäs tyyli vaikutti omiin runoihinikin. En ole aikoihin jaksanut saada kokoon kirjapostausta, mutta hänen runoistaan minulla on kirjoitus työn alla...

Tammikuun elokuvista muistan neljä: Jouluprinssi (2017) ja sen jatko-osa Jouluprinssi - Kuninkaalliset häät (2018) lumosivat minut, vaikka periaatteessa pitänyt elokuvista. Niiden epärealistisuus häiritsi - kuka soluttautuu vahingossa linnaan kotiopettajaksi? Amberin ystävän homous oli kivan luonnollisesti esitetty, mutta jatko-osan vaatesuunnittelija tuntui aivan liian stereotyyppiseltä ja muka-hauskalta. Rakkaustarina oli kuitenkin tosi suloinen, varsinkin ensimmäisen elokuvan kosinta, ah <3 Jos romanttiset, jopa siirappiset elokuvat kiinnostavat, eikä vedä liikaa hernettä nenäänsä epärealistisuuden vuoksi, niin suosittelen Jouluprinssejä.

Mona Lisa Smile, en ymmärä miksen ole nähnyt tätä elokuvaa ennen. Pidin Julia Robertsista (tietysti!), vanhoillisen tyttökoulun erilaisista oppilaista, rakkaustarinasta ja ennen kaikkea elokuvan lopetuksesta ja opetuksesta. Elokuva tarjosi ensin perinteisen kapinallista "älä tee sitä, mitä sinulta odotetaan, vaan kehity itsenäiseksi naiseksi" -ideaa. Loppupuolella se alkoi kuitenkin kyseenalaistamaan omaa ideaansa ja tarjosi lopulta yllättäen ajatuksen, joka ei ollut niin perinteisen kapinallinen ja ehkä siksi niin vaikea sisäistää: Eikö tärkeintä ole kuunnella ennen kaikkea itseään ja tehdä päätökset sen mukaan? Elokuvan nimi sopi teemaan ehdottomasti, ja suosittelen tätä todella.

Minulla oli hiukan ennakkoluuloja Maija Poppasen paluuta kohtaan, sillä jatko-osat ovat tunnetusti pilattuja. (Eivät aina!) Eikä se vuoden 1964 elokuvaa, Julie Andrewsia ja Dick Van Dykea voittanutkaan, mutta varsinkin loppua kohden aloin omalla tavallani pitää tästä jatko-osastakin. (Ja saatte arvata, kuka näyttelijöistä teki come-backin eri roolissa!) Osa kohtauksista kyllä ärsytti, kuten piirretyt (olen tosin kyllästynyt niihin alkuperäisessäkin) sekä juoneen sopimaton kylpyammeseikkailu. Eräs takaa-ajokohtaus ei sopinut yhtään tunnelmaan, enkä löytänyt lauluistakaan kuin yhden säväyttävän. Joka tapauksessa tarinan idea oli hyvä, ja sadun hohde oli onnistuttu säilyttämään niin että teki mieli liidellä seinille elokuvateatterista päästyäni. Kuten hyvissä elokuvissä kuuluukin, itkin parissa kohtauksessa, mitä kaverini piti hyvin erikoisena. Lisäksi ihastuin Emily Mortimerin näyttelemään, nyt aikuiseen Janeen, joka oli niin herttainen, kannatti sorrettujen oikeuksia - ja pukeutui housuihin!

Oodissa ensimmäistä kertaa

Luulin jo kertoneeni olleeni tammikuussa hyvin kiireinen, mutta nähtävästi olen kertonut sen siinä koontipostauksen aloituksessa, joka on vahingossa poistunut, sillä tajusin teidän olevan aivan pimennossa siitä, miksi en ole kirjoittanut lähestulkoon mitään koko alkuvuonna. Suurin syy on, että olen ollut kiireisempi kuin varmaan koskaan eläissäni. Tammikuussa oli pari kolme viikkoa, jollon en pystynyt tekemään yhtään mitään aikataulun ulkopuolella ja jollon en nähnyt kertaakaan ystäviäni vapaa-ajalla, vaikka yleensä tapaan jotakuta keskimäärin kerran viikossa. Toinen syy liittyy edelliseen: en vain ole yksinkertaisesti jaksanut lyhyinä vapaahetkinäni alkaa muotoilemaan postauksia (mikä on harmi, sillä olisin halunnut kirjoittaa lukuisista kolmen kuukauden aikana lukemastani kirjasta).

Jaksoin banaanipuuron voimalla :3

Suurin osa kiireistä johtui koulusta, mutta eräs poikkesi tästä: olin syksyllä päättänyt osallistua kouluni musiikkikilpailuun, ja siihen harjoitteluun kului ehkä enemmän aikaa kuin olisi pitänyt. Olin valinnut esittämäni kappaleet huolella, harjoittelin niitä päivittäin ja esiinnyin lauluopettajalleni ja naapureillenikin välttääkseni esiintymisjännityksen. 

No, eiintymisjännitys valtasi minut kuitenkin, eikä esitys mennyt niin hyvin kuin se olisi saattanut mennä. Sain kuitenkin ilahduttavaa ja tasapainoista palautetta tuomareilta ja kuuntelijoilta - kaksi opettajaa tulivat kertomaan itkeneensä itsekirjoittamani kappaleeni kohdalla. (Olin tuskaillut sen kanssa päiväkausia - lauluja on yllättävän vaikea sovittaa -, mutta olin itsekin tyytuväinen lopputulokseen.) Vaikka en päässytkään jatkoon, olin ylpeä itsestäni, koska edes uskalsin yrittää ja sain hiukan lisää laulukokemusta. Olin myös iloinen siitä, ettei minua ahdistanut lavalla, kuten olin etukäteen uumoillut tapahtuvan.

Tammikuussa en paljoa ehtinyt tehdä ylimääräistä, mutta oli mukavaa kahvitella ystäväporukan kanssa kuun alussa ja unohtaa hetkeksi huolet Maija Poppasen satumaisessa maailmassa. Myös lumimyrskyt ja valkoiset hanget ilahduttivat enemmän kuin vähän, vaikken voinut olla ihmettelemättä miten joka ikinen kerta, juuri kun olin ajatellut lunta olevan jo yli ymmärrykseni, sitä pystyi satamaan uuden kerroksen verran lisää...

KK: Mikä oli teistä ihanin asia lumessa? Vai vihasitteko lumentuloa yli kaiken? (Yritän olla kritisoimatta, mutta se on vaikeaa!)

Kaunista helmikuun loppua <3