Leah Johnson: You should see me in a crown

Kiinnostus heräsi: lisäsin lukulistalle Instagramin suositusten perusteella ja sitten löysin yllättäen vain noin tusinan englanninkielisen nuortenkirjan keskeltä kirjakaupasta :)

You should see me in a crown

Leah Johnson

2020

324 sivua

Scholastic

You should see me in a crown sijoittuu Indianan pikkukaupunkiin, joka on hulluna prom-päättäjäisiin. Liz Lighty on kuitenkin aina tuntenut itsensä ulkopuoliseksi kaupungissa ja koulussa. Hän onkin tottunut puurtamaan ahkerasti, pysyttelemään huomaamattomana ja panemaan muiden tarpeet omiensa edelle. Hänen elämäänsä varjostavat lisäksi äidin kuolema ja pikkuveljen krooninen sairaus. Liz on kuitenkin vuosia ponnistellut unelmansa eteen: saada stipendi maineikkaaseen Penningtonin yliopistoon, valmistua lääkäriksi ja päästä soittamaan yliopiston bändiin. Kun stipendi yllättäen hylätään, Liz tarttuu epätoivoissaan viimeiseen oljenkorteensa: hän lähtee kisaamaan prom queenin tittelistä ja stipendistä! Valitettavasti hänellä on vastustajinaan niin koulun kiusaaja ja varma voittaja Rachel kuin ex -paras ystävänsä Jordan sekä uusi tyttö Mack, jota kohtaan Liz alkaa tuntea vähän jotain enemmänkin kuin ystävyyttä. Liz ei uskalla asettaa mahdollista voittoaan vaakalaudalle, mutta onko hänen sittenkään parempi pitää itsensä piilossa vai astua esiin? 

You should see me in a crown oli raikas kirja ulkopuolisuuden tunteesta ja tasa-arvoisen aseman vaatimisesta. Tärkeänä käsitteenä (vaikka sitä ei koskaan lausuttu) kirjassa esitellään intersektionaalisuus. Liz kuuluu useaan rakenteelliselle syrjinnälle altistavaan "risteykseen": hän on tumma, queer, vähätuloisesta perheestä ja hänellä on lisäksi paniikkihäiriö. (Oli muuten kiva ettei Liz määritellyt suuntautumistaan tarkemmin!) Kuitenkaan kirja ei yllättäen ollenkaan tuntunut liian täyteen ahdetulta, vaan erilaiset syrjinnän muodot tulivat luontevasti esille. Liz joutui kokemaan rasistisia huuteluja, ponnistelemaan kootakseen rahaa yliopistoon ja myös päättämään vaieta suuntautumisestaan. Siksi hän on tottunut painamaan päänsä alas ja selviämään, "because it's the Lighty way". Vaikka Lizkin on ulkona kaapista perheelleen ja ystävilleen, Mack on ulkona koko maailmalle, eikä hänellä ole vaikeuksia olla kuka on, sillä hänen tulevaisuutensa ei riippunut siitä - hänen lähtökohtansa ovat aivan eri, vaikka hänkin kuuluu useampaan risteykseen. Siksi ymmärsin hyvin Lizin päätöksen salata suuntautumisensa muilta, ja onneksi myös muutkin ihmiset tajusivat sen lopulta.

Tästä pidinkin kirjassa, ettei siinä ollut älytöntä draamailua, vaan että tapahtumille ja henkilöiden käyttäytymiselle tuntui aina löytyvän fiksu selitys. Tarinan lomassa tulikin esille pari pientä juonenkäännettä, jotka avasivat aiempia tapahtumia ja saivat näkemään jotkut hahmot uudessa valossa. Mackin ja Lizin kehittyvä suhde oli suloista luettavaa, vaikka mukaan mahtui myös kiemuroita. Promin ja rakkaustarinan lisäksi kirja kertoi tietysti myös Lizin ihmissuhteista ystäviinsä, etenkin väleistä Jordaniin, mutta myös yhteydestään perheeseensä - Liz huolehti veljestään liiankin tunnollisesti, ei halunnut tuottaa vaikeuksia isovanhemmilleen ja löysi pikkuhiljaa itsestään yhtäläisyyksiä äitinsä kanssa. Lisäksi kirja kertoi hänen kehityskaarensa tytöksi, joka uskaltaa avata suunsa epäkohdista. Oli myös vaihteeksi kiva lukea musikaalisesta lääkäriksi aikovasta tytöstä. 

Prom-teema oli mielenkiintoinen, sillä prom tuntui olevan Amerikassa suurempi ilmiö kuin häät! Itselleni ainakaan vanhojen tanssit eivät tosiaankaan olleet samanlainen elämys. Lizin koulussa se meni ihan överiksi, sillä koulu jakoi joka vuosi promin kuninkaalle ja kuningattarelle tuhansien dollarien stipendit. Siksi oppilaat kisasivatkin tosissaan, vaikka kisaan ei tuntunutkaan kuuluvan muuta kuin hyväntekeväisyystapahtumin osallistumista ja itsensä markkinointia. Mielenkiintoista on, että myöskin LGBT+ -teemainen musikaali Prom sijoittuu Indianaan ja kuvaa pikkukaupungin konservatiivista ilmapiiriä. Myös Lizin koulussa promiin ei saanut tulla tyttö- tai poikaparina, ja koulun ilmapiiri oli muutenkin hiukan tunkkainen. Marginalisoidun aseman lisäksi kirja antaa muutenkin kuvan elämästä pikkukaupungissa: 

"It's weird, being raised in a small town. There's not much to do there except drive into the city, and not much to look forward to but getting out one day. But prom is the thing that binds the whole place together. It's the one event of the year where everyone participates, parents forget who said what at that one PTA meeting, and we get to become the stars of the fairy tales we've been reading since we were kids. Maybe it has to do with the performances of it all, how elaborate and ornate it can be - about feeling like royalty in the midst of a place surrounded by cornfields. 

   Prom is a lot of things to a lot of people, and I'm not sure I'll ever understand some of them. But that part I sort of get: Feeling special in a town that doesn't feel special at all is worth all sorts of madness." -s.310-311

Kirja avasikin hyvin, kuinka ihmisillä on taustansa perusteella aivan eri lähtökohdat ja haasteet elämässä. Lizin koulussa prom kuninkaan tai kuningattaren titteli ei myöskään avautunut jokaiselle yhtä helposti: normaalisti sen voittivat aina suositut, rikkaat, valkoiset nuoret. Tätä 'sääntöä' Liz tahtoo lopulta voitollaan rikkoa. 

Loppu oli aika perinteisen höttöinen, mutta annan sen anteeksi. You should see me in a crown on rohkaiseva kirja samanarvoisen aseman vaatimisesta. 

  "You could make history if you just followed our rules.

   You could be a real credit to your people if you just straighten up and fly right.

   You could actually be worth something if you would shut up and take what we give you. 

   And I know then what I've always known: Campbell is never going to make a space for me to fit. I'm going to have to demand for it." -s.235

Ihastuin myös erityisesti kirjan nimeen sekä sen valovoimaiseen, lilansävyiseen kanteen <3

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 22. "Kirjassa ajetaan polkypyörällä" (oli virkistävää kerrankin lukea pyörällä kouluun ajamisesta amerikkalaisessa nuortenkirjassa, vaikka se kuvastikin Lizin taustoja), Hyllynlämmittäjä-haasteeseen sekä henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni osavaltiolla Indiana. 

Syyskuussa luin pitkästä aikaa päätoimisesti

Syyskuussa luin viisi kirjaa ja sattumalta tasan 1500 sivua!

1. Salla Simukka: Matalapaine/Korkeapaine (144 sivua)

2. Becky Albertalli: Kate in Waiting (393s)

3. Paula Havaste: Kaksi rakkautta (355s)

4. Sara Farizan: If you could be mine (256s) 

5. Saundra Mitchell: All out! The no-longer-secret stories of queer teens throughout the ages (352s)

Syyskuussa luin loppuun enemmän kirjoja kuin koko kesänä! Tajusin myös, etten olisi millään ehtinyt kesällä lukea joka kuukausi 1500 sivua, sillä nyt syyskuussa lukeminen oli kutakuinkin päätoiminen harrastukseni. Elo-syyskuun vaihteessa luin muuten myös sattumalta paljon uutuuskirjoja tältä vuodelta, vaikka yleensä löydän kirjat aina vähintään muutaman vuoden päästä niiden julkaisusta. Becky Albertallin kirjaa olin odottanut, mutta muut uutuuskirjat lainasin ihan huomaamattani luettuani niistä kehuja.

Matalapaine/Korkeapaine oli ihan mukava kahden tytön suhteesta kertova säe- ja kääntöromaani, joka tuli luettua yhdessä päivässä. Kirjalla oli hyvä juonikäänne ja kivan avoin loppu, mutta sillä ei kuitenkaan ollut minulle mitään uutta tarjottavaa. Olen ehkä lukenut jo tarpeeksi samankaltaisia tarinoita oman identiteetin epäröinnistä.

Kate in Waiting on Becky Albertallin uusin tulokas. Pidin kirjan ystäväsuhteen ja ihastuksen kuvaamisesta, pienistä juonikäänteistä ja etenkin musikaaliteatterin tekemisestä. Kuitenkaan kirja ei yltänyt Simonin, Leahin tai Yes no maybe son rinnalle. Katen kaveriporukka tuntui ehkä vähän naiivimmalta eikä tarinassa löytynyt sellaista ahaa-elämystä, mutta hyvä lukukokemus se oli lopulta.

Kaksi rakkautta kuvasi elämää sota-ajan Suomessa naisen näkökulmasta ja onnistui olemaan hyvin uskollinen ajankuvaukselle. Pidin myös siitä kuinka kirja kuvasi naisen seksuaalisuutta ja yhteiskunnan odotuksia tämän elämälle sekä pohti onnellisuuden käsitettä. Onko tyyni arjen onni vai leiskuva hetken intohimo tavoiteltavampaa?

If you could be mine kertoi myöskin kahden tytön suhteesta mutta tällä kertaa Iranissa. Pidin siitä kuinka kirja oli hyvin realistinen muttei kuitenkaan aivan lohduton vaan tunnelin päässä näkyi valoa. Luin vuosi sitten Deborah Ellisin samanteemaisen romaanin Moon at nine, joka oli rajumpi. If you could be mine näytti Iranin kulttuuria, kuten järjestetyt avioliitot, mutta myös seksuaalivähemmistöjen selviytymiskeinoja ja valotti lisäksi transsukupuolisten arkea - Iranissa transihmisten sukupuolenkorjaukset sallitaan, mutta ne ovat haastavia, ja korjauksen läpikäyneet kohtaavat joka tapauksessa transfobiaa. Tässäkin kirjassa oli ilahduttavan avoin loppu.

All out! oli fiktiivinen novellikokoelma LGBT+ -nuorista entisaikoihin. Oli ihana lukea historiallisia novelleja sateenkaariväestä, varsinkin kun tarinat sijoittuivat laajassa kirjossa keskiajalta 1900-luvun loppuun. Välillä mietin olivatko novellien miljööt ja henkilöt ehkä liiankin suvaitsevaisia, mutta kokoelman tarkoitus on tarjota onnellisia tarinoita ja entisaikaankin on avoimuutta löytynyt enemmän kuin yleensä annetaan olettaa. Osa tarinoista jäi hiukan etäisiksi, mutta osasta tykkäsin todella.

Sainpa kerrankin tehtyä sydämen!

Clueless-teiniklassikosta (1995) olin kuullut paljon hyvää mutta en nyt kuitenkaan erityisesti vaikuttunut siitä. En kyllä seurannut sitä tarpeeksi hyvin, joten en esimerkiksi huomannut viittauksia Jane Austeniin Emmaan. Vaikka päähenkilö Cher kehittyikin tarinan aikana ja tajusi itse olevansa "clueless", tuntui tarina kuitenkin vähän pinnalliselta. Tain näyttelijä Brittany Murphy näytti muuten aivan erilaiselta kuin kymmenen vuotta myöhemmin Love and other disasters -elokuvassa, enkä olisi ikinä tunnistanut häntä. Ehkä tämä elokuva pitää katsoa jonain päivänä uudelleen paremmin keskittyen?

Knives out (2019) oli näppärästi tehty dekkari, joka piti otteessaan, vaikka aluksi katsoinkin sitä vain sivusilmällä. Tarinaan kuului äkkinäisiä juonenkäänteitä ja tihenevä jännitys ja olin viimeiseen asti epävarma, olisiko päähenkilö syytön vai syyllinen. Tämä oli kiva koko perheelle (no ei ihan pienille tai herkille) sopiva dekkari. 

Lentäjä Amelia Earhart on kiehtonut minua jo pitkään, ja olenpa lukenut hänen elämäkertansakin Lost Star kerran. Siksi ilahduin löytäessäni Amelian (2009) DisneyPlussasta. Oli kiehtovaa seurata hänen tarinaansa nyt valkokankaalta. Elokuvassa oli myös pätkiä vanhoista filmimateriaaleista! Amelian ja George Putnamin rakkaustarina oli ihan suloinen, vaikka Putnam vaikuttikin varsinkin aluksi vähän kontrolloivalta. Tarinaan oli myös nähtävästi lisätty avioliiton ulkopuolinen suhde, mikä jäi vähän häiritsemään. Amelia oli kuitenkin hyvin inspiroiva: hän oli jotenkin täysi vastakohtani kohdatessaan pelkojaan kerta toisensa jälkeen ja tahtoessaan elää täysillä loppuun asti. Hän myös vaati säilyttää itsenäisyytensä jopa mennessään naimisiin. Jotkut ilmailuun ja radiotekniikkaan liittyvät asiat jäivät tosin hieman avoimeksi, ja siksi loppukohtauksessa oli vähän vaikea pysyä perässä. Opin Ameliasta uusia asioita, mutta tunnistin myös hänen viimeiset sanansa välittömästi niiden lausumisen jälkeen.

Tove (2020) oli elokuva, josta tiedin pitäväni heti nähtyäni trailerin ja jota olen odottanut jo puolisen vuotta. En ole ikinä ollut ihastunut muumeihin, mutta jotenkin tämän viimeisen puolen vuoden aikana olen kiinnostunut muumien ja Toven maalauksien symboliikasta sekä Tovesta ihmisenä, hänen itsenäisyydestään ja boheemiudestaan. Suurin syy on tosin myös hänen ihmissuhteensa ja rohkeus olla oma itsensä. Ja voi, tiedättekö sen tunteen kun filmin jälkeen tuntee itsekin elävänsä elokuvassa? 

   Kuten Tovea onkin kehuttu, se oli samaan aikaan melankolinen mutta myös elämäniloinen elokuva. Rakastuin Alma Pöystin silmillä näyttelemiseen, Toven tanssikohtauksiin ja seurasin mielenkiinnolla niin suomenruotsalaisia taiteilijapiirejä kuin Toven suhteita Vivikaan ja Aatokseen - sekä Tuulikkikin vilahti mukana. Hiukan jäi häiritsemään Vivikan kuvaus naisten saalistajana, vaikka esimerkiksi kirjekokoelmaa Kirjeitä Tovelta lukiessa käy selville, että heidän tunteensa lopulta laimenivat ja että Tofslan ja Vifslan pysyivät loppuelämänsä hyvinä ystävinä. Joka tapauksessa elokuva piristi ja inspiroi, vähän kuin Colette muutama vuosi takaperin. Erityisen ihanaa oli kuunnella suomenruotsia. (Fun fact: Tove ja Tuulikki olivat Alma Pöystin vanhempien ystäviä ja kävivät heillä kylässä!)

Olen mennyt laskuissa sekaisin kuinka monta kertaa olen vuosien varrella nähnyt perheeni kanssa alkuperäiset Vaaleanpunaiset pantterit. Ainakin parin vuoden välein! Tällä kertaa en muistanut kaikkia yksityiskohtia, mutta viihdyin kuitenkin yhtälailla kuin ennenkin. Nämä elokuvat eivät kyllä ikinä vanhene vaan naurattavat samalla lailla kuin aiemminkin. Varsinkin ensimmäisen v. 1963 elokuvan eeppinen takaa-ajokohtaus lopussa vanhan miehen katsellessa on aivan hulvaton. Minusta elokuva ei myöskään ole erityisen rasistinen tai muuten syrjivä. Prinsessa Dalan hahmo on mielenkiintoinen, mutta tällä kertaa pohdin näyttikö elokuva naiset ehkä liikaa juonittelevina ja tunteidensa varassa toimivina. Charles Lyttonin ja Simonen avoin suhde oli muuten myös mielenkiintoinen. Kakkososa Laukaus pimeässä (1964) on samaten upea, vaikkakin muistan pelänneeni pienenä sen murhakohtauksia. Odotan aina etenkin Clouseaun nudistirantaseikkailua sekä (tosin stereotyyppisesti kuvatun) Caton hyökkäyksiä. Dreyfus on puolestaan aika karmiva, joskaan ei vielä yhtä sekopää kuin seuraavissa elokuvissa. 
   Olen joskus katsonut uusia 2000-luvun versioita Vaaleanpunaisista panttereista, mutta ne aiheuttivat lähinnä vain traumoja. Peter Sellers on ainoa oikea Clouseau!

Aamiainen Tiffanylla (1961) en ollut katsonut ainakaan kymmeneen vuoteen, enkä muistanut siitä kohtauksen kohtausta tai yhtäkään juonenpätkää. Olin aina muistellut etten ollut tykännyt koko elokuvasta. Luulen nyt etten vain pienenä ymmärtänyt sitä, sillä nyt ihastuin tähän. Elokuvaa onkin heteronormativisoitu hurjasti (Truman Capoten kirjassa Paul on homo ja Holly bi, mutta tässä he rakastuvat toisiinsa!), muttei se yllättäen haitannut, koska en ole lukenut kirjaa ja koska rakkaustarina oli niin hienosti rakennettu ja poikkesi itsekin normista. Holly oli mielenkiintoinen hahmo, joka elätti itseään tapailemalla miehiä ja haikailemalla rakkauden sijaan varakasta avioliittoa niin että oli valmis lähtemään sen perässä Brasiliaan. Kuitenkin hän vain pelkäsi sitoutumista niin että ei ollut nimennyt kissaansakaan. Olen niin iloinen että häntä näyttelee Audrey, joka pääsee näyttelemään astetta vieläkin särmikkäämpää hahmoa kuin My Fair Ladyn Eliza. Ja tässä elokuvassa hän myös laulaa itse Moon Riverin! Elokuvassa oli niin hauskoja kohtauksia kuin surullisiakin, ja kyynel nousi silmäkulmaan lopussa Hollyn etsiessä Kissaa sateessa. Filmi on mahtanut olla pieni sensaatio 60-luvun alussa?

Syyskuun vietin kokonaan Suomessa, mikä näkyy varsinkin luettujen kirjojen määrästä. Olen entistä ylpeämpi määrästä, sillä aloitin vieläpä kaikki luetut kirjat syyskuun aikanakin. Oli kiva saada luettua TBR-listalta kirjoja, joita en löydä Saksan kirjastosta. Huomasin myös lukeneeni suhteellisen monta uutuusromaania, sillä yleensä löydän kirjat vasta vuosien päästä. 

Syyskuu oli aika tasainen kuukausi: kirjojen ohella arkeen kuului motivaation ja keskittymiskyvyn hakemista kurssien lopputöitä varten, sivutöiden hakemista ja epämääräistä netissä surffailua. Tapasin kuitenkin myös sukulaisia ja ystäviä, ja kuukauteen kuului mm. päivä Porvoossa, sienestämistä, afganistanilaista ruokaa, Tove-elokuva, erään suosikkikirjailijani tapaaminen ja päivä Münchenissä vanhan Pekingin ystäväni kanssa. 

Porvoo

München

Papalla käydessä ajoin ensimmäistä kertaa traktoria, mistä jäi hieno onnistumisen tunne, ja sillä olikin mukavan helppo körötellä (vaikka ensin melkein törmäsinkin käännöksessä halkopinoon). Ehkä onnellisimpia hetkiä oli leikkiä piilosta puistossa, jossa makasin hipihiljaa pensaan juurella usvaisen hämäränä iltana kenenkään huomaamatta. Vaikka sainkin siitä punkkeja iholle, oli se kuitenkin sen arvoista.

Myös syksyinen sää oli ihana! Puut pukeutuivat pikkuhiljaa leiskuvan punaiseen ja keltaiseen, ja joinakin päivinä tunsin ilman kirpeyden. Aivan kuun lopussa palasin takaisin Saksaan, jossa lehdet ovat vielä hetken vihreitä, mutta aamut jo kylmiä. On aina ihanaa saada kokea jokin vuodenaika uudelleen! 

KK: Mikä syksyn alussa ilahdutti teitä?

Charlotte Brontë: Villette

Kiinnostus heräsi: tein viime talvena kurssin viktoriaanisen Englannin naiskirjailijoista; kirjastosta

Villette

Charlotte Brontë

2015 (1853)

Harper Collins Publishers

462 sivua

Villette, eli suomeksi Syrjästäkatsojan tarina, kertoo takautuvasti 1800-luvun ensimmäisen puoliskon Euroopasta. Lucy Snowe on nuori nainen, jolla on surullinen menneisyys, josta hän ei puhu. Työskenneltyään ensin seuraneitinä hän lähtee yksin Lontooseen ja sieltä kanaalin yli mantereelle Villetten kaupunkiin, jossa päätyy opettajaksi tyttökouluun. 

"Fifty miles were then a days's journey, (for I speak of a time gone by: my hair which till a late period withstood the frosts of time, lies now at last, white under a white cap, like snow beneath snow.) Around nine o'clock of a wet February night I reached London." -s.38

Luin Villetten keväällä kirjallisuuden kurssini jälkeen ja kysyin samoihin aikoihin veljiltäni, tuntevatko he Brontën sisaruksia tai Jane Austenia. Kumpikaan ei muistanut kuulleensakaan Brontëista; Jane Austenista toinen oli kuullut minulta, toinen luokkalaisensa esitelmästä. Tämä hämmästytti minua paljon, sillä olin kuvitellut kaikkien tietävän nämä klassikkokirjailijat. Tuntuu hiukan surulliselta, etteivät ensimmäiset tunnetut naiskirjailijat olekaan kaikille tuttuja edes nimeltä, mutta enhän minäkään toisaalta tiedä juuri ketään tubettajaa tai matemaatikkoa.

Villette kattaa Lucyn nuoruuden alkaen teini-iän vierailusta kummitädin luona, sivuuttaen nopeasti seuraavat vuodet ja keskittyen hänen kaksikymppisiinsä. Pääasiassa se näyttää Lucyn elämän tyttökoulun opettajattarena, hänen tutustumisensa englantilaiseen Dr Johniin ja professori Paul Emanueliin ja välinsä koulun omistajan Madame Beckin kanssa, joka vakoilee opettajiensa touhuja. Koko ajan tarinassa on mukana melankolinen pohjavire Lucyn kohdatessa pettymyksiä ja kamppaillessa yksinäisyydessään.

"How long were the September days! How silent, how lifeless! How vast and void seemed the desolate premises! How gloomy the forsaken garden - gray now with the dust of a town-summer departed. [...] A sorrowful indifference to existence often pressed on me - a despairing resignation to reach betimes the end of all things earthly. Alas! When I has full leisure to look on life as life must be looked on by such as me, I found it but a hopeless desert: tawny sands, with no green field, no palm-tree, no well in view. The hopes which are dear to youth, which bear it up and lead it on, I knew not and dared not know." -s.143

Lucy oli mielenkiintoinen hahmo ihan jo luonteeltaan: hän on hillitty, eikä koskaan sano suoraan ajatuksiaan vaan tyytyy seuraamaan tapahtumia sivusta. Lucy on melankolinen ja yksinäinen vailla hyviä ystäviä: hän tarkkailee ympäristöään, panee merkille asioita ja hänellä on syviä masennuksen puuskiakin. Epäluotettavana kertojana hän piilottaa asioita tai kertoo ne vasta myöhemmin. Kuitenkin Lucyssa piilee vahvojakin tunteita, jotka hän peittää ulkokuoren alle. Monsieur Paul kuitenkin näkee hänen lävitseen: "You are one of those beings who must be kept down. I know you! I know you! Other people in this house see you pass, and think that a colourless shadow has gone by. As for me, I scrutinized your face once, and it sufficed." (s. 142) Paul saa myös Lucyn myöhemmin itkemään ahdistuksensa ulos ja hänestä muodostuu pikkuhiljaa tälle tuki. 

Lucy on kuitenkin myös spontaani lähtiessään yksin manner-Eurooppaan opettajattareksi. Hän tuntee itsensä ulkopuoliseksi vieraassa maassa ja kuvailee paikallisten puhuvan outoa maalaista kieltä, mutta kamppailee myös itse muotoillessaan ajatuksiaan ranskaksi. Kirja olikin myös kuvaus asumisesta ulkomailla ja totuttelemasta vieraisiin maisemiin ja kulttuuriin. (Tajusinkin vasta kirjaa lukiessani ettei se kertonutkaan Ranskasta, kuten olin kuvitellut, vaan kuvitteellisesta maasta, jossa satuttiin puhumaan ranskaa ja paikallisia kieliä!)

"'I shall share no man's or woman's life in this world, as you understand sharing. I think I have one friend of my own, but am not sure; and till I am sure, I live solitary.'

   'But solitude is sadness.'

   'Yes, it's sadness. Life, however, has worse than that. Deeper than melancholy, lies heartbreak.'" -s.398

Lucy ihastuu, kahdesti, mitä todella arvostin. Varsinkaan yksipuoleisen rakkauden kuvailu ei ole (nyky-)kirjallisuudessa se kaikkein suosituin muoto, vaikka se on tosielämässä se realistisin tapahtumien kulku. Lucyn tunteet pitää tosin hiukan lukea rivien välistä: hän todella yrittää piilottaa ne lukijaltakin. Lucy näyttääkin, kuinka kellä tahansa, miehellä tai naisella, voi piillä hillityn ja vakavan, jopa tylsänmielisen tuntuisen ulkokuoren alla vahvat tunteet ja sanomaton kaipaus. Ehkä hän kamppailee rakkauden kaipuun ja yksin pärjäämisen välillä, ei täysin uskalla itselleen toivoa täydellistä onnea?

"Courage, Lucy Snowe! With self-denial and economy now, and steady exertion by-and-by, an object in life need not fail you. Venture not to complain that such an object is too selfish, too limited, and lacks interest; be content to labour for independence until you have proved, by winning that prize, your right to look higher. But afterwards, is there nothing more for me in life - no true home - nothing to be dearer to me than myself, and by its paramount preciousness, to draw from me better things than I care to culture for myself only? Nothing, at whose feet I can willingly lay down the whole burden of human egotism, and gloriously take up the nobler part of labouring and living for others? I suppose, Lucy Snowe, the orb of your life is not to be so rounded; for you the crescent-phase must suffice. Very good. I see a huge mass of my fellow-creatures in no better circumstances. I see that a great many men, and more women, hold their span of life on conditions of denial and privation. I find no reason why I should be of the few favoured. I believe in some blending of hope and sunshine sweetening the worst lots. I believe that this life is not all; neither the beginning nor the end. I believe while I tremble; I trust while I weep." -s.338

Charlotte Brontën kirjat kuvaavat naisen sielunelämän lisäksi myös heidän asemaansa yhteiskunnassa. Lucy tienaa itse rahansa aikana, jolloin naisten työskentely oli merkki varattomuudesta. Hänen sukulaisensa ovat asiasta häkeltyneitä, mutta Lucy on jopa ylpeä työstään. Lucy elää itseään varten ja on päättänyt luottaa vain itseensä. Hänen unelmansa on vuokrata oma asunto ja perustaa oma koulu - hän on todellakin omalla tavallaan naisasialiikkeen edelläkävijöitä. Lucy myös huomauttaa seksuaalisen häirinnän pelostaan öisellä kadulla - seikka jota en esimerkiksi ole Jane Austenin kirjoissa lukenut. 1800-luvun puolivälissä kirja oli huomioiltaan ainutlaatuinen, vaikkakin suhteellisen maltillinen. Esimerkiksi Monsieur Paul oli mielestäni nykyajan mittapuulla osittain seksistinen (toisaalta osittain myös aikaansa edellä), eikä kirja erityisesti toitota naisten oikeuksien puolesta. Kuitenkin rivien välistä voi lukea kritiikkiä ahtaasta naisen muotista ja kaipuuta tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan.        

Oman särmänsä toi viittaukset nunnan haamuun, jonka Lucy kohtaa useita kertoja, ja tähän liittyvä legenda koulun maille haudatusta nunnasta. Gotiikan piirteitä on tietääkseni läsnä myös Kotiopettajattaren romaanissa ullakolle lukitun mielenvikaisen naisen hahmossa. Nunnan haamu kietookin jotain salaperäisen yliluonnollista tarinaan, vaikka sille löytyykin osittain lopussa realistinen selitys.

Täytyy kuitenkin sanoa, että lukukokemuksena Villette oli aika vaikea. 1800-luvun puolivälin englanti ei ole kaikkein helpoimmasta päästä ja muutenkin kirjoitustyyli oli hidaslukuista. Tarinakaan ei oikeastaan ole kovin ihmeellinen ja etenee hitaasti, välillä tylsästikin. En aina oikein tiennyt, mikä kirjasta tekee klassikon. Lisäksi vähän ärsytti ranskankieliset lauseet tekstin lomassa, joita ei tietenkään oltu käännetty alaviitteeseen. (Olin onneksi lainannut myös suomenkielisen painoksen, jossa ne on suomennettu.) Joka tapauksessa kirjan kieli oli hyvin kaunista ja harkittua, ja vaikka olisin ymmärtänyt suomenkielistä paremmin, oli kiehtova lukea alkuperäisellä vanhalla englannilla. Pidin myös erityisesti pehmeäkantisen niteen kosketuksesta ja sen kannesta, joka kuvasti kirjaa uskomattoman hyvin.

Kokonaisuutena Villette ei ollut ehkä lempikirjani, mutta jotain sen ajankuvasta ja melankolisuudesta jäi mieleeni ja nyt kirjasta kirjoittaessa ymmärrän Lucysta lisää ja samastun häneen. Lucy seuraa sivusta muiden ihmisten onnistuneita huiputuksia tai onnellisia rakkaustarinoita, sillä jopa petkuttajilla käy tuuri. Kurssin professorini mukaan lopun voi tulkita monella tavalla, mutta itse ajattelin vain kaikkia niitä hetkiä, jolloin Lucy jäi tarkkailemaan sivuun muiden säkenöivää onnea.

"'Lived and loved!' said she, 'is that the summit of earthly happiness, the end of life - to love? I don't think it is. It may be the extreme of mortal misery, it may be sheer waste of time, and fruitless torture of feeling. If Schiller had said to be loved, he might have come nearer the truth. Is not that another thing, Lucy, to be loved?'" -s.284       

Kirja meni HelMet-lukuhaasteen kohtaan 20. "Kirjassa on ammatti jota ei enää ole tai joka on harvinainen" (seuraneiti, kotiopettajatar) ja Vahvoja naisia -lukuhaasteen kohtaan "Salanimellä kirjoittava nainen" (Charlotte Brontë kirjoitti salanimellä Currer Bell).

Emery Lee: Meet Cute Diary

Kiinnostus heräsi: internetin syövereissä; kirjastosta lainattu

Meet Cute Diary
Emery Lee

2021

394 sivua

Quill Tree Books (Harper Collins)

16-vuotias Noah on saapunut viettämään kesää veljensä opiskelukaupunkiin Denveriin. Kesän lopussa odottaa muutto Kaliforniaan ja ero parhaasta ystävästä Beckasta. Noah ei kuitenkaan jää toivottomaksi - hän kuluttaa kesää sepittämällä Meet Cute Diary -nimiseen suosittuun blogiinsa transihmisten romanttisia ensikohtaamisia, meet cuteja. Sekä tietysti toivomalla että yksi sellainen sattuisi hänenkin kohdalleen. Hakiessaan kesätöitä Noah tapaakin Drewin, joka vaikuttaa täydelliseltä poikaystäväehdokkaalta. Kun tuntematon internetkäyttäjä syyttää Noahia blogin tarinoiden keksimisestä, lupaa Drew esittää hänen poikaystäväänsä, jotta Noah voi antaa kasvot blogilleen ja esittää tarinansa olevan totta. Voiko täydellisempää rakkaustarinan alkua olla?

Meet Cute Diary oli jotain perinteisen ja hiukan epätavallisemman nuortenkirjan välillä. Rakkaustarina, check; suhde sisarukseen, check; suhde ystävään, check; representaatio, check. Mutta representaatio oli syvemmällä kuin muissa kirjoissa: Noah esimerkiksi on useammasta etnisestä taustasta oleva pojista kiinnostuva transpoika. Becka oli puolestaan lesbo, mikä mainittiin mukavan ohimennen. Hienoin lisä oli Devin, joka kuului non-binaryn maastoon, vaihtoi useamman kerran pronomineja eikä vain yksinkertaisesti tiennyt kuka oli. En ollut ajatellut että tämä voisi käydä sukupuolenkin kanssa, ja keskeneräisyys tuntui kaiken kaikkiaan hyvin samastuttavalta, kun muuten hahmot tuntuvat aina löytävän ja määrittelevän itsensä ihan surutta.

""The truth is, if I had to describe it, I'd say I'm like two percent milk."

   I turn to em, eyebrows scrunched. "You're like what?"

   "You know, two percent milk? Like I'm two percent boy, but no one knows what the hell the other ninety-eight percent is."

   [...]

   "Oh well, the two percent boy thing still stands, though. Like, sometimes I do kind of feel like a boy, but I don't know if that's because I'm just light on dysphoria and everyone tells me that's what I'm supposed to be, or if I actually feel that way, you know?"" -s.223-224

Etninen tausta ei puolestaan tullut esiin muuta kuin ohimennen, mutta kirjassa käsiteltiin sekä paniikkihäiriötä että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä vaihteeksi virkistävällä tavalla. Noah oli kyllä juuri tullut ulos kaapista transpoikana, mutta oli sujut itsensä kanssa, kuten myös ulkomaailma. Kirjassa pistikin silmään, ettei siinä pahemmin ollut transfobiaa. Luinkin kirjailijan haastattelusta kuinka hän oli halunnut tehdä kirjaan "safe spacen", sillä niin moni transihmisistä kertova kirja huokuu itseinhoa, syrjintää ja traumoja. Mikä jäi pikkuasiana hiukan mietityttämään (mutta mikä mietityttää julkisessa keskustelussa ja cancel-kulttuurissa ylipäätänsäkin) oli ihmisten leimaaminen esimerkiksi TERF:eiksi (transvastaisiksi feministeiksi) yhden virheellisen sanan myötä ja oletus siitä, etteivät nämä voi myöhemmin muuttua. Esimerkiksi Becka mainitsi jutelleensa erääseen transvastaisen feministiryhmän kuuluvan tytön kanssa ja kertoi tämän kyllä hyväksyvän transihmiset, mutta Noahin reaktio oli kuitenkin epäuskoinen ja tyrmäävä. En myöskään ymmärtänyt, miksi Noah nautti saadessaan veljensä nolostumaan tämän etsiessä korrekteja sanoja (jotka tämä hallitsi todella hyvin), mutta ehkä tässä oli myös mukana veljesten tavallista naljailua keskenään? Lisäksi Noah myös itsekin oletti ihmisten olevan cis tai kummasteli ääneen, kuinka Devin ei ikinä ollut seurustellut, mutta tätä ei ikinä mitenkään kyseenalaistettu. 

"We lapse into silence as the movie starts. Then I turn my head and say, "Why'd you start by introducing your pronouns? Kids don't even know what that means."

   "Maybe not, but they're going to hear about that stuff somewhere, so why not start now? I can open them up to it here, or I can wait for someone else to teach them wrong."" -s.170-171

Noah oli muutenkin epätäydellinen nuori, joka ei viihtynyt luonnossa vaan roikkui puhelimellaan, kulutti vanhempiensa rahaa taksimatkoihin ja tarvitsi joka aamu vanilja lattensa. Goodreadsissa osa lukijoista on ärsyyntynyt Noahiin pahasti ja minustakin hän ei ihan kaikissa asioissa kehittynyt, mutta kyllä hänestä tuli tarinan myötä vastuullisempi. Tosin vähän harmitti ettei hän ikinä laittanut pois puhelintaan, ja olisin myös kaivannut kirjalta enemmän paikkojen ja erityisesti Denverin kuvailua. Myöhemmin mukaan tuleva Devin puolestaan oli niin sympaattinen kuin olla ja voi! Lisäksi Becka oli samastuttava, ja hänen ja Noahin ystävyyden haasteet oli hyvin kuvattu.

Pidin myös romaanin suhteiden kehityksestä. Esimerkiksi erään hahmon hiukan toksinen käytös paljastui pikkuhiljaa eikä ollut erityisen silmille pomppaava tai liioiteltu. Itse Noahin ja Drewin romanssin alku oli tosin vähän epäaito: miksi joku suostuisi noin vain esittämään poikaystävää blogia varten? Kehittelin tälle syyksi erilaisia plot-twistejä, jotka eivät sitten toteutuneetkaan. En myöskään ihan ymmärtänyt Noahin blogin suosiota, varsinkin kun sen tarinat eivät edes olleet mitenkään mielenkiintoisesti kirjoitettuja, mutta se oli kiva lisä tarinaan.

Meet Cute Diary oli ihan mukavan piristävä kirja. Vaikka olenkin viime aikoina ollut turhautunut rakkaustarinoihin (mutta lukenut niitä kuitenkin), oli tällä kirjalla selvä sanoma: kaikki rakkaustarinat eivät ala täydellisestä meet cutesta. Tämä olikin hieno piirre genressä, joka keskittyy aina täydellisisti alkaviin ja päättyviin rakkaustarinoihin.

"Well, that, and I'm not even sure I'm ready to be physical with a boy at all. I've only ever dated one person, and it was before I knew I was a boy, and it was super awkward, and I hated every second of it. And I know so many people who've already had several relationships, fallen in love, had sex - but I also know a good number who haven't. I just hate feeling like there's some timeline trying to tell me when I have to get to each new step. It feels like everyone's taking the elevator up to some secret penthouse party, and I'm not even allowed to take a peek.

   And if everyone goes up before I do, will they lock the doors?" -s.117-118

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 49: "Kirja on julkaistu vuonna 2021" sekä henkilökohtaiseen Kaupunki-haasteeseeni paikkakunnalla Denver. Saan myös ensimmäisen kirjan niinikään oman Amerikkaa tutkimassa -haasteeni osavaltioon Colorado!

Elokuussa kiersin Itämeren ympäri

Elokuussa luin yhden kirjan ja 394 sivua:

1. Emery Lee: Meet Cute Diary (394s)

Minun oli alunperin suunnitelmissa saattaa useampikin kirja loppuun (niiden määrä sivupalkissa ryöpsähtää jo käsistä), mutta lopulta ehdin lukea vain yhden. Meet Cute Diary oli ihan mukava kirja ja pidin erityisesti huomiosta, ettei omaa rakkaustarinaansa voi suunnitella etukäteen eikä se ala yleensä täydellisestä ensikohtaamisesta. Myös sukupuolivähemmistöjen representaatio oli plussaa, varsinkin hahmot jotka etsivät vielä itseään. 

Valitettavasti yksi tämän hetken lempielokuvistani Love and other disasters (2006) poistui Netflixistä, joten se oli pakko katsoa vielä kolmatta kertaa tämän vuoden aikana. Tämäkin elokuva painottaa sitä, kuinka ihmisille pitää antaa mahdollisuus eikä luottaa rakkauteen ensisilmäyksellä. Gay-representaatio on täydellinen ja huumori ihan loistavaa. Samoin myös elämää suuremmat kohtaukset, joiden taustalla soi Moon River. <3 Filmi perustuu Aamiainen Tiffanylla -klassikkoon, joka on myös päähenkilöiden lempielokuva ja jonka haluaisin katsoa pitkästä aikaa uudestaan. 

A Star is Born (2018) näin vihdoin ensimmäistä kertaa ja vieläpä ulkoilmateatterissa. Pahaksi onneksi ahdistuneisuushäiriöni ilmoitteli juuri olemassaolostaan tuona päivänä ja lisäksi olin vahingossa spoilaantunut netissä, joten pelkäsin sitten koko elokuvan ajan triggeröitymistä. En tuntenut tarinaa aiemmin, ja elokuva oli varsin erilainen kuin mitä olin kuvitellut, aika lailla tummempi. Jack kontrolloi varsin paljon Allyn elämää, joten oli osittain vaikea ymmärtää heidän suhdettaan. En muuten tiennyt elokuvan olevan jo neljäs versio samasta tarinasta!

Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (2021) menee nyt muuten elokuvissakin, mutta löysin sen Netflixistä. Elokuvassa liikutaan kahdella aikakaudella: 1960-luvulla rikkaissa naimisissa oleva Jennifer aloittaa salasuhteen Anthonyn kanssa; 2020(?)-luvulla toimittajana työskentelevä Ellie alkaa selvittämään lukemiensa rakkauskirjeiden alkuperää vuosien takaa. Elokuva oli ihan mukava, mutta minusta sen voi nähdä myös hiukan ongelmallisena. Jäin miettimään katsooko elokuva hyvällä sekä pettämistä että toimittajien sekaantumista asioihin. Jenniferin mies Larry oli kyllä myöhemmin inhottava, mutta käsittääkseni hän oli aiemmin todella rakastanut vaimoaan. Tai ehkä en osannut lukea rivien välistä? Tietysti olosuhteet (kiireinen mies ja aikakauden paineet avioliittoja sekä eroamista kohtaan) ovat suhteellisen ymmärrettäviä syitä salasuhteelle. Toisaalta tuntui ettei Larryssa ollut mitään suoranaista "vikaa" eikä Jennifer ollenkaan edes yrittänyt tuntea tätä kohtaan sympatiaa. Ehkä en vain pystynyt samastumaan kunnolla aikakauteen? Samaten minusta Ellie olisi voinut pitää näppinsä erossa urkkimisesta, sillä joissain kohtauksissa hän melkein vaikutti ovikelloa pimputtelevalta paparazzilta. Elokuvassa oli hyviä juonenkäänteitä, mutta lopussa se oli ennalta-arvattava. Hahmoista tykkäsin arkistossa työskentelevästä vähän ujosta Rorysta.

Annien (2014) näin ensimmäistä kertaa kuuteen vuoteen, jolloin olin todella ihastunut elokuvaan. Onneksi se ei ollut menettänyt hohtoaan! Valkokankaalla laulut olivat ehkä vieläkin vaikuttavampia, mutta huomasin edelleen muistavani Opportunityn, Mayben, Tomorrowin ja Who am I? -laulun sanat. Olen laulanut niitä vuosien varrella niin paljon, ja varsinkin kaksi jälkimmäistä ovat olleet tärkeitä. Hahmot (kuten Will) olivat ehkä vähän stereotyyppisiä, mutta se ei tässä erityisesti haitannut. Annien 10-11-vuotias näyttelijä Quvenzhané Wallis on ihan uskomattoman lahjakas ja valovoimainen! Lisäksi pidän siitä miten Cameron Diazin Ms. Hannigan kehittyy tarinan aikana eikä ole suoranaisen paha.

    Tämä Annie on muuten jo kolmas elokuvaversio; näin muutama vuosi sitten myös vuoden 1982 elokuvan, mutta en ihastunut tähän yhtä paljoa, ehkä koska ensin katsottu tuntuu yleensä aina parhaalta. Anniella on muuten jo pitkä historia: se on ollut suosittu musikaaliklassikko teattereissa jo vuodesta 1976 mutta perustuu alunperin Harold Greyn v. 1924 sarjakuvaan Little Orphan Annie. Tämä puolestaan sai inspiraatiota James Whitcomb Rileyn v. 1885 runosta, joka perustuu oikeasti eläneeseen Mary Alice "Allie" Smithiin!

Modern Lovea katsoin muutaman jakson ja tykkäsin kyllä! Jaksot esittelivät kukin oman rakkaustarinansa suht realistisesti ja pohjautuvat New York Timesin kolumneihin. Pidin etenkin jaksosta joka käsitteli koronan alkua Irlannissa: kaksi opiskelijaa tapaavat junassa matkalla kotiin yliopiston suljettua ja kuvitellessaan kaiken olevan ohi parissa viikossa he sopivat tapaavansa asemalla tiettynä päivämääränä - entä kun kodista ei saakaan poistua kahta kilometriä kausemmaksi? Oli samastuttavaa ja pikkuisen haikeaakin katsoa filmatisointia pandemian alusta, josta jokaisella on jokin samantapainen muisto.

Katsoin viimein How I Met Your Motherin viimeisen jakson yli kolmen vuoden jälkeen sarjan aloittamisesta! Olin lykännyt sen katsomista jo aikapäiviä ja onnistunut olemaan spoilautumatta, mutta tiesin sen sisältävän jonkinlaisen plot twistin. En oikein edelleenkään osaa sanoittaa ajatuksiani lopusta: osittain se oli vähän surullinen, mutta osittain käänteet kävivät järkeen ja koko sarjan kerronnan ja idean näki yhtäkkiä ihan uudessa valossa. 

   Kaiken kaikkiaan HIMYM on minulle hyvin tärkeä sarja, jota voin aina katsoa uudestaan. Pidän erityisesti siitä, kuinka se yhdistelee posketonta huumoria ja syvällisiä pohdintoja elämästä. Kaikissa hahmoissa on syvyyttä ja heidän elämänsä sekä haaveensa muuttuvat vuosien aikana. Parhaiten samastun symppikseen rakkautta kaipaavaan Tediin ja itsestään vähän epävarmaan Robiniin. Tietysti sarja huokuu hullun huumorin lisäksi ikuisen romanttisen rakkauden ja kohtalon merkityksen painottamista, mikä on alkanut rasittamaan kulttuurintuotannossa, mutta jotenkin sille löytyy paikka sydämessäsi.

Heidelbergin yli Ranskaan päin

Elokuun alku oli hyvin kiireinen, mutta eri mielessä kuin normaalisti: halusin tavata kaikkia ystäviä vielä ennen koti-Suomeen lähtöä. Yhteen viikkoon kuuluikin siis pakkaamista, viime hetken opiskelujuttuja, englantilainen aamupala, hauska ilta nepalilaisia momo-nyyttejä tehdessä, päivämatka Heidelbergiin puolitutun kanssa, ystävän synttärit keilahallissa ja ulkoilmaelokuvateatteri, chai latte Baileysilla sekä paljon muuta. Viikon lopuksi väsyttikin aika lailla!

Warnemünden majakassa

Liitukalliot Rügenillä

Stralsund <3

Schwerinin linna

Schwerinin järvet muistuttivat Suomen kaupungeista

Elokuun keskimmäiset viikot menivät sitten interraililla hyvän ystäväni kanssa. Sen suunnittelu oli tosin alkanut vähän viime tipassa niin että varasimme yöpymispaikat vain muutama päivä ennen matkaa ja huomasimme joutuvamme maksamaan yhteyksistä paljon enemmän kuin olimme odottaneet. Matkamme kulki lopulta Pohjois-Saksan, Tukholman, Lapin ja Turun kautta - tajusimmekin seuraavamme koko ajan tarkasti Itämeren rannikkoa. Matka sujui hyvin, pieniä haasteita lukuunottamatta: esimerkiksi kaverini oli ottanut pelkät vaelluskengät mukaan, joilla oli muissa maastoissa niin kivulias kävellä, että ostimme hänelle jo pian matkan alussa toiset kengät. Toinen haaste oli junissa nukkuminen - kahden viikon aikana emme nukkuneet neljänä yönä lähes silmänräpäystäkään! Minä nukuin hädin tuskin kaksi tuntia, kaverini ei sitäkään. (Maskipakkoon onneksi tottui, mutta en ymmärrä miten junissa voi olla valot kirkkaina läpi yön, kovat kuulutukset ja vieläpä epämukavat istumapaikat!) Jotenkin kaikki muut matkustajat pystyivät hyvin koisimaan (lukuunottamatta yhtä miestä joka luisui unissaan penkiltään) ja katselimme heitä kateellisina. Viimeinen päivä Turussa menikin sitten hiukan hukkaan, sillä olimme koko päivän melkeinpä eläviä kuolleita. Joka tapauksessa oli myös jotenkin tunnelmallista valvoa junassa ja kuunnella kuulokkeista musiikkia. Tai sitten tanssia oman musiikin tahdissa muiden matkustajien tuijottaessa. (Hihityksemme oli kyllä varmaan ärsyttävää - anteeksi siis, jos jouduit samaan junaan :))

Tukholma muistutti Helsingistä, vaikka koostuikin saarista

Tukholma yöllä

Aamiainen Bröd och Saltissa

Sigtunan kirkonrauniot

Muuten reissu oli onnistunut - Pohjois-Saksassa todistin ennakkoluuloni vääriksi viihtyessäni kaupungeissa joihin en alunperin halunnut mennä, pääsin uudelleen lempikaupunkiini Stralsundiin ja vaeltamaan Rügenin saarelle. Tukholmassa pääsin vihdoin etnografiseen museoon mutta myös uudestaan tutuille paikoille kuten Gamla stanin kaduille. Sigtunan kaupungissa kävimme vain kääntymässä mutta sen tuhat vuotta vanhat kirkonrauniot olivat kyllä uljaita. Tornion rajaa ylittäessä hämmennyin kun rajaa ei edes huomannut - yhtäkkiä edessä kohosi jo Rajalla-ostoskeskus ja joen toisella puolella erottui vielä Ikea. Missään ei näkynyt rajavartijoita tai -merkkejä saati sitten Tervetuloa Suomeen -kylttejä! Setäni ja tätini, joilla söimme illallista, kertoivatkin rajatarkastusten lähteneen juuri pari viikkoa aiemmin. Rovaniemen Joulupukin paja oli molempien mielestä floppi (varsinkin kun Joulupukki melkeinpä hääti meidät luotaan), mutta ostin sieltä kauniin enkelikellon, niin ettei pysähdys ihan mennyt hukkaan. Arktikum-museo oli myöskin todella mielenkiintoinen! Lapin kohokohta oli kuitenkin ehkä Ukko-Luoston huiputus. Yhteydet Luostolle olivat kyllä niin mahdottomia, että jouduimme pitkään suunnittelemaan bussireittejä ja taksin tilaamisia, ja lisäksi näytti pitkään siltä että juuri vaelluspäivänä sataisi kaatamalla. Onneksi säätiedotus muuttui vielä aamulla, ja lopulta pysyimme koko vaelluksen lähes kuivina. Huvittavinta oli kuinka ystäväni ei ottanut vaellukselle mukaan edes kameraansa ja minä taas raahasin vaihtovaatteet ja kokonaisen ruokavaraston mukaan kuvitellessani ehkä eksyvämme yöksi tunturiin rankkasateeseen... :D (Reitillä ei nimittäin juuri ollut pelkoa eksymisestä, ja koko "vaelluskin" kesti hädin tuskin kolme tuntia.) Tunturilta oli kyllä todella hienot näköalat ja näimme porojakin, tien reunassa jopa valkoisen yksilön!

Rajalla Suomea kohti...

                             

... ja Ruotsiin päin

                             

Ukko-Luosto

Haluaisin muuttaa tällaisen puron äärelle <3

Viimein Helsingissä pääsin sitten leikkimään turistiopasta sitten kunnolla Kansallismuseossa (jonka Vintti on valitettavasti kadonnut), Suomenlinnassa, HAM:issa ja muuten kaupungilla, kunnes ystäväni lähti parin päivän päästä. Koko matkasta jäi kyllä hienoja muistoja, kuten tanssiminen junassa muiden matkustajien vilkuillessa, eri kaupungeissa kävely ja niiden tunnelmien vertailu. Oli myös mukavaa olla pitkästä aikaa Ruotsissa, ja rakastin ruotsin puhumista. Toisaalta oli myös ihanaa saapua Tornioon ja kuulla ihmisten puhuvan tuttua suomea. Muistan myös matkalta syvälliset keskustelumme, joiden seurauksena jäimme kumpikin pohtimaan eri asioita uusista näkökulmista.

Suomenlinnassa

Ystäväni lähdön jälkeen alkoi hiljaiselo, enkä juuri tehnyt muuta kuin kökin kotona yrittäen kerätä motivaatiota sivutyöhakemusten ja kurssien lopputöiden kirjoittamiseen. Päivä sienimetsässä papallani oli kuitenkin mukava: löysin jo pieniä suppilovahveroitakin, jotka kuivatin mukaan Saksaan, sekä opin tuntemaan pari uutta sientä. Olin myös pitkästä aikaa parissa naapurustojuhlissa. Saksalainen kaverinikin otettiin tuolloin avoimesti mukaan joukkoon ja leikimmekin kaikki yhdessä piilosta. :D Toisissa juhlissa pujahdimme mm. ulos katsomaan tähtiä ja kävelin naapurini kanssa keskiyöllä katuja pitkin kuunnellen lempilaulujamme ja laulaen yhdessä kuten jo monta vuotta sitten.

Kaiken kaikkiaan elokuussa tapahtui siis paljon!

Kaupunkilaiset "venetsialaiset"

KK: Mitä te pohditte elokuussa?

"Vägen hem var mycket lång och ingen har jag mött/ Nu blir kvällarna kyliga och sena"

Elokuu, kesän viimeinen kuukausi on ohi. Päätin nyt päättää kesän virallisesti myös blogissani, vaikka virallisesti "kesälomani" päättyy vasta lokakuussa ja vaikka olemmekin ehkä vielä jossain kesän ja syksyn hämärissä rajamaastoissa. Nyt on kuitenkin jo viileät ilmat ja syksyn aavistus ilmassa - ja mieleni soittaa luuppina Höstvisaa...

Toukokuun lopussa loin tapani mukaan bucket listan kesää varten. En kuitenkaan yrittänyt täyttää sitä aktiivisesti vaan oikeastaan unohdin koko listan. Avatessani sen nyt pitkästä aikaa olin yllättynyt, miten monta kohtaa olin ihan huomaamattani täyttänyt! Huomasin kuinka olin kesän aikana tehnyt paljon asioita joista olin aiemmin haaveillut.

Laitoin nyt alkuperäiset kommenttini pienemmällä ja sulkuihin, etteivät ne veisi liikaa huomiota. Kesällä 2021 aioin:

*Matkustella

(Ensi kädessä haluaisin tehdä lisää päivämatkoja lähistölle ja tutkia paikkoja. Lisäksi haluaisin tehdä muutaman päivän matkan ulkomailla tai Saksassa, sillä en ole vielä kertaakaan matkustanut täällä kunnolla opiskelujeni aikana. Nyt paikkoja on alettu avata alueilla, joissa koronaluvut ovat matalahkoja, joten tämä saattaa hyvin onnistua! Ystäväni kanssa on ainakin suunnitteilla matka Bodenseelle Etelä-Saksaan.)

- Matkustelin! Kuten suunnitelmissa oli, tein ystäväni kanssa muutaman päivän matkan Bodenjärvelle Etelä-Saksaan - tämä oli muuten ensimmäinen yön yli kestänyt matkani koskaan ystävien kanssa! Muutaman päivän aikana ehdimme grillata, pelata biljardia, syödä autenttista kiinalaista, turisteilla pikaisesti (vähän liiankin pikaisesti) parissa kaupungissa ja ihastella rannalla toisella puolella häämöttäviä vuoria ja Sveitsin tuikkivia valoja <3

Lisäksi tein vielä päivämatkan Heidelbergiin tutun kanssa. Tällä matkalla emme saaneet paljoa aikaiseksi, paitsi petyttyä taas kerran kiinalaisiin pikaruokapaikkoihin, mutta pidimme kyllä piknikin Heidelbergin linnalla ja kävelimme edestakaisin kaupungilla ja juttelimme.

Elokuussa tein lisäksi puolentoista viikon interrailin Pohjoismaiden läpi - puolestaan ensimmäinen ihan kunnon matkani ystävän kanssa! Tästä matkasta tulee sitten lisää elokuun postauksessa, mutta voin kyllä jo nyt kutsua sitä hienoksi kokemukseksi :) Matkan aikana tuli mm. koettua unettomat yöt yöjunissa, Pohjoismaiden kalliit ruokapaikat, huomaamaton rajanylitys ja eri maiden erilaiset koronatoimet. 

Maisema Schwerinissä

*Lukea 1500 1200 sivua kuukaudessa

(Viime aikoina olen taas alkanut laiminlyödä lukemista, vaikka se oli talvella vauhdissa. Tavoite on kunnianhimoinen, sillä luin viimeksi tämän verran tammikuussa ja silloinkin sattumalta. Mutta yrittänyttä ei laiteta.

EDIT: Alensin tavoitetta hiukan, sillä tajusin että minun pitäisi lukea joka päivä 50 sivua päästäkseni tavoitteeseen :D Nyt pitää vain 40...)

- Tämä tavoite ei valitettavasti toteutunut lähimaillakaan. Kesäkuussa luin 80 sivua, heinäkuussa sentään 506 ja elokuussa 394. Kuitenkin tyydyn tähän, sillä sain niin paljon muuta aikaiseksi, ja nyt syyskuussa olen jo kirinyt reippaasti. :)

*Tutkia asuinkaupunkiani

(Olisi kiva tehdä joka viikko jonkinlainen retki tai kävely uuteen paikkaan lähistöllä. Olen viimeisen vuoden ajan tutkinut lähiseutuja milloin yksin, milloin ystävän kanssa, mutta vielä on paljon näkemättä. Etsin kauniita paikkoja ja uusia näköalapaikkoja...)

- En ihan joka viikko mutta kuitenkin paljon! Juuri kesän alussa kävin kerran pyöräilemässä lähiseudulla ja lisäksi kävelemässä ystäväni kanssa läheisen kansallispuiston metsässä. Toisella kertaa vaelsin läheiselle "linnalle" (joka osoittautui oikeastaan vain ravintolaksi isossa talossa) ja tutulle näköalapaikalle. Lisäksi talloin välillä tuttuakin tutumpia kävelyreittejä soitellen milloin kellekin sukulaiselle. Niin, ja löysin keskeltä metsää hienon (ja huojuvan!) näköalatornin, jossa yritän harjoitella pääsemään eroon orastavasta korkeanpaikankammostani.

*Lukea ja opiskella ulkona

(En tiedä miksi en ole edelleenkään vaivautunut lähtemään ulos opiskelemaan tai lukemaan, vaikka säät sallisivatkin! Toisaalta sadekuuroja tuntuu tulevan joka päivä.)

- Tätä kokeilin joskus, mutta joko tietokoneen näyttö heijasti ikävästi aurinkoa tai sitten tuuli riepotteli vihon lehtiä. Ehkä täytyy kokeilla uudelleen syksyllä. Joskus tosin vaihdoin maisemaa kotipöydältäni lähtemällä opiskelemaan kaverin kanssa kirjastoon.

*Pitää synttärijuhlat...

(Ne jäivät viime vuonna etupäässä kiireiden vuoksi välistä, mutta tänä vuonna haluan pitää pienet juhlat.)

- Pidinkin synttäripiknikin! Yhdeksästä kutsuvieraasta paikalle pääsi tosin vain viisi, mutta seurue olikin juuri sopivan kokoinen yhteiselle keskustelulle, ja kaikki viihtyivät. Olin jopa vääntänyt itse karjalanpiirakoita ja mutakakkua - karjalanpiirakoista tosin tuli kauramaidon vuoksi hiukan makeita (ja veneen muotoisia...) ja mutakakusta ennemmin tavallinen suklaakakku. Jostain syystä kaikki kuitenkin ylistivät sitä, vaikka kuinka yritin selittää ettei siitä todellakaan tullut oikeanlainen. :D Olin ollut koko aamun ja edellisen illan ahdistunut ja meinannut peruuttaa koko kestit, mutta onneksi ne piristivät kummasti. Taas yksi muistutus siitä ettei ahdistuksessa pidä linnoittautua kotiinsa.

* ...ja käydä muissa pienissä juhlissa

(Synttärijuhlat, illanistujaiset, you name it. Katsotaan miten tilanne suo. Täällä saa edelleen tavata vain kahden talouden välillä.)

- Kävin parissa synttärijuhlissa, muun muassa keilaamassa tai ihan vain syömässä kakkua ja juttelemassa. Lisäksi teimme eräänä iltana ystäväni kaveriporukan kanssa nepalilaisia momoja - oli jotenkin niin terapeuttista täyttää nyyttejä porukalla. Ilta oli täynnä iloista hälinää ja yhdessätekemistä, ja tunsin oloni kotoisaksi.

   Laitoksellamme oli myös kesäjuhlat, joissa tunsin yllättävän monta kanssaopiskelijaa ja juttelin opettajienkin kanssa, yksi muisti nimeni vielä puolentoista vuoden jälkeen. Ilta oli todella viihtyisä ja menimme vielä "jatkoille" läheisen kirkon luo sekä jonkun puolitutun skeittikellariin. :D

   Suomessa puolestaan minua odottivat perinteiset naapurustojuhlat, joissa oli kiva nähdä taas ystäviä naapureista, kuunnella tutun ohjelmanumeron tuttuja puujalkavitsejä ja leikkiä piilosta tihenevässä hämärässä. Onneksi mikään ei ole muuttunut liikaa, vielä.

Momo 

*Viettää juhannusta

(Haluan opettaa jollekulle täällä miten kerätään kukkia tyynyn alle :))

- Olimme juuri tuona viikonloppuna Bodenjärvellä, ja opetin ystävälleni juhannustaian. :) Valitettavasti emme nähneet ketään mainitsemisen arvoista unessa, mutta on kiva antaa perinnettä eteenpäin. Ensi vuonna voin taas opettaa seuraavalle ihmiselle ja sitä seuraavana taas seuraavalle!

*Valvoa koko yön

(Haluaisin katsoa auringonlaskun ja sen jälkeen auringonnousun.)

- Tämän toteutin! Yövyimme/valvoimme ystäväni kanssa tutulla kukkulalla. Auringonlasku ei tosin sinä yönä tainnut olla niin upea, mutta aamuyön aikaan näimme auringon kierähtävän kaunisti esiin. Muuten kulutimme aikaa juttelemalla, kuuntelemalla musiikkia ja pelaamalla korttia taskulampun valossa. Yöllä oli muuten niin kylmä, että menimme pariksi tunniksi kaverini kotiin juomaan teetä.

Interraililla näin puolestaan ensimmäisenä iltana Rostockissa kauniin auringonlaskun, joka heijastui mereen ja sai sen hehkumaan kauttaaltaan keltaisena. Se oli yksi upeimmista näköaloista matkan aikana.

*Katsella tähtiä jonkun kanssa ja olla yöllä ulkona

- Olin ystäväni kanssa yllä mainitussa näköalatornissa katsomassa tähtiä. Näimme hämärän laskeutumisen kukkuloille, kaupungin syttyvät valot ja lopulta neljä tähdenlentoa. <3

*Käydä jäätelöllä jäätelöbaarissa

- Kävin kerran Bodenjärvellä ja kerran Stralsundissa interraililla!

*Kirjoittaa

(Runoja, tarinaa, jotain!)

Kirjoitin pari runoa <3 Meinasin osallistua kirjoituskilpailuunkin, mutta en sitten valitettavasti ehtinyt.

En tiedä miten ihmiset löytävät toisensa

Sillä jään aina sivuun seuraamaan

Ehkä minun ulottuvuudessani on toiset säännöt

*Olla mukana tekemässä vaikutusta tai olla aktiivinen

(Ehkä keksisin jotain.)

- Keksin jotain - olin mukana ympäristökerhossa järjestämässä ympäristötapahtumia! Täällä tuntui ensimmäisen kerran että pystyn itsekin järjestämään jotain ja todella vaikuttamaan. Minun ja parini ansiosta 50 ihmistä pääsi pitkästä aikaa vaatteidenvaihtotapahtumaan. :)

Saada lähiopetusta

(Tätä en aikomalla aio vaan pelkästään toivon. Jos luvut jatkavat pienenemistä, niin se voi jopa olla mahdollista joissain kursseissa! Katsotaan ja toivotaan :) )

- Joo ja ei. Muuten kaikki pysyi edelleen etänä, mutta parilla kurssilla oli pari tuntia lähiopetuksessa, toisessa tosin vain käytännön projektimme vuoksi. Toinen oli hybridinä ja vain alle kolmasosa opiskelijoista ilmestyi paikanpäälle. En ymmärrä eikö kukaan muu sitten ollut kaupungissa vai ei vain viitsinyt raahautua paikalle? Oli kuitenkin ihana nähdä joitakin kasvokkain taas pitkästä aikaa tai ihan ensimmäistä kertaa. Huomasin pystyväni keskittymään esitelmän kuunteluun ihan eri lailla, vaikka siinä ei edes ollut PowerPointia tukena. Oli tämäkin jotain, vaikka nämä olivatkin paria koetta ja heinäkuun kesäjuhlia lukuunottamatta täysin ainoat yliopiston lähitapahtumani kolmeen lukukauteen! Vaikka joka lukukausi on lupailtu että voitaisiin siirtyä lähiopetukseen. Toivon todella että se onnistuu talvilukukaudella.

*Toteuttaa bucket listoja ystävien kanssa

(Tai ennemminkin epävirallisia suunnitelmiamme matkustamisesta, elokuvailloista ja muusta :D )

- Toteutin ystävän kanssa ainakin Mamma mia -elokuvayön, Bodenjärven matkan ja interrailin, mutta lista vain pitenee. :)

Tapamme mukaan yhteiseen matkaamme kuului
kirkkoja, ruokaa - ja vaellusta!

*Laulaa

- Lauleskelin yksin ja kerran treffeilläkin, mutta en erityisesti harjoitellut laulamista. Ehkä nyt syksyllä.

*Pitää netittömän päivän tai kaksi

(Tämä tulisi tarpeeseen!)

- En varsinaisesti pitänyt, mutta varsinkin interaililla en paljoa ollut kännykällä, sitä voi jo kutsua voitoksi. :)

*Tehdä jotain uutta 

- Kävin ensimmäistä kertaa treffeillä, mutta myös interraililla tai ylipäätänsä pitemmällä matkalla ystävän kanssa. Niin, ja valvoin myös ensimmäistä kertaa vapaaehtoisesti koko yön. (Erotuksena eräästä yöstä muutama vuosi sitten, jolloin en saanut unta!)

*Oppia jotain uutta

- Jouduin miettimään pitkään opinko mitään kesän aikana. Osittain tuntui, että kesän aikana ajatukseni vain kiertyivät yhä pahemmin spiraalina ympärilleni, että löysin itseni jälleen kerran tarkkailemasta kehoni reaktioita ja ahdistumasta maailmasta. Osittain tuntui etten ainakaan kehittynyt eteenpäin, että vain junnaan edelleen paikallani vuodesta toiseen. Tämä kesä olikin jotain upeiden kokemuksien ja mielessä kipristelevien ajatusten välillä.

Joka tapauksessa hyvät asiat painottuvat: uskalsin kuitenkin mennä paikkoihin, uskalsin kokea uusia asioita ja tavata uusia ihmisiä. Ehkä kesäni muistuttaa minulle jatkossakin, että elämässä täytyy yrittää tarttua hetkeen niin kauan kuin pystyy ja tehdä siitä kaunis. 

"Skynda dig älskade, skynda att älska

 Dagarna mörkna minut för minut

 Tänd våra ljus, det är nära till natten

 Snart är den blommande sommarn slut" -Höstvisan

*Tehdä jotain ikimuistoista

- Kaikki ylläoleva <3

Mitä kauniita hetkiä teidän kesäänne kuului?