Enpä ole kirjoittanut täällä elokuvista aikoihin! Vaikka blogin kuvauksessa lukeekin luku- ja elokuvakokemuksia, kirjoitin filmipostauksia lähinnä blogin ensimmäisenä vuonna. Nyt saatte kuitenkin lukea tämän vuoden tähän mennessä parhaasta elokuvakokemuksestani.
 |
| Kuva Finnkinon nettisivuilta |
Ohjaaja: Michael Gracey Käsikirjoittajat: Jenny Bicks, Bill Condon
Musiikki: John Debney, Joseph Trapanese
Sanoittajat: Benj Pasek, Justin Paul
Elokuvayhtiö: 20th Century Fox
Barnum: Hugh Jackman Charity: Michelle Williams
Phillip Carlyle: Zac Efron Anne Wheeler: Zendaya
Jenny Lind: Rebecca Ferguson, Loren Allred (lauluääni)
Barnumin tyttäret: Austyn Johnson, Cameron Seely
The Greatest Showman perustuu löyhästi amerikkalaisen P.T.Barnumin elämään. Tämä järjesti 1800-luvulla "kummajaisnäytöksiä" ja kehitteli lopulta nykyaikaisen sirkuksen. Elokuva alkaa kuitenkin Barnumin köyhästä lapsuudesta, jolloin hän tutustuu rikkaan perheen tyttäreen Charityyn. Vaikka heidät ajetaan erilleen, Barnum työskentelee ahkerasti ja palaa vuosien jälkeen pyytämään Charityn vaimokseen, tämän vanhempien paheksuessa liittoa.
Vaikka he saavat kaksi tytärtä ja Charity vakuuttaa olevansa onnellinen, Barnum ei ole tyytyväinen heidän osaansa. Lopulta hän päättää ottaa riskin ja perustaa ensin näyttelyn, sitten shown erilaisille ihmisille. Hänen tavoitteenaan on saada parempi elämä tyttärilleen, mutta entä kun hyvä ajatus lähtee lopulta käsistä?
Laulut. Musikaali oli se sana, jonka vuoksi elokuvaa menin katsomaankin, ja laulut olivat parhaita asioita koko elokuvassa. Mitä muutakaan olisi odottanut La La Landin musiikintekijöiltä! Jo heti alku, jossa näytetään laulun verran sirkusnäytöstä ennen siirtymistä Barnumin lapsuuteen, sai vaikuttavuudellaan minulle kyynelet silmiin. (Herkistyin varmaan jokaisen kymmenen kappaleen kohdalla, sillä ne iskeytyivät tajuntaan elokuvateatterissa.) Olen hyräillyt kappaleita vuorotellen tämän viimeisen viikonlopun ajan.
Lemppareitani olivat ainakin voimalaulu This Is Me, unelmista kertova A Million Dreams sekä rakkaudesta ja rohkeudesta kertova Rewrite the Stars. Pidin myös Jenny Lindin, 1800-luvun ruotsalaisen oopperatähden laulamasta Never Enough, joka oli ystäväni suosikkikappale. Tightrope samaistutti minua eniten ja toi mieleen nuorallatanssijasymbolin, jota olen pohtinut: "Hand in my hand and you promised to never let go/ We're walking the tightrope". Kappaleet olivat kyllä hyvin samantyylisiä, lukuun ottamatta miespääosien duettoa The Other Side, joka oli hauskan menevä ja humoristinen.
"'Cause every night I lie in bed
The brightest colors fill my head
A million dreams are keeping me awake"
Myös (laulu-) kohtaukset ja tanssikoreografiat olivat näyttävästi tehtyjä. Erityisen vaikuttavia olivat This Is Me -laulukohtaus, jolloin sirkusväki osoitti mieltään muuta maailmaa vastaan, ja Rewrite the Stars, jonka Barnumin sirkukseen houkuttelema Phillip Carlyle ja sirkusväkeen kuuluva Anne Wheeler esittivät trapetsilla taiteillen. (Heidän rakkaustarinansa oli ihana, ja Anne todella kaunis <3) Kohtauksessa on varmasti ollut suuri työ! Mietinkin, millaista oli tehdä kohtauksia, jotka editoitiin pieninä paloina valkokankaalle upeiksi spektaakkeleiksi. Oliko näyttelijöillä ollut sama tunnelma kuin meillä teatterisalissa?
Vaikka olenkin (lähes) sokaistunut upeista kappaleista ja kohtauksista, voi musikaalista kuitenkin löytää myös pieniä säröjä. Ensinnäkin se oli aika stereotyyppinen - kuinka moni elokuva kertoo unelmoinnista ja erilaisuuden hyväksymisestä ja noudattaa samaa juonen kaarta onnettomuuksista sadun onnelliseen loppuun? Itse pidän tällaisista elokuvista, mutta objektiivisena kritiikkinä voisi sanoa, ettei elokuvassa ollut sillä saralla oikein mitään uutta.
Myös Barnumin elämää on muuteltu ja kaunisteltu sadunomaiseksi. Helsingin Sanomien mukaan oikea Barnum ei ollut niin puhtoinen kuin elokuva antaa olettaa, vaan käytti jopa ihmisiä ja eläimiä hyväkseen. Puolustukseksi voin kyllä sanoa, ettei elokuvassakaan Barnum ollut virheetön vaan käyttäytyi hetkittäin aika inhottavaksi sirkusväkeä kohtaan. Itseäni jäi myös mietityttämään, kuinka Barnum oikein onnistui menestymään ja rikastumaan niin nopeasti, eikä missään vaiheessa (paitsi lapsena) ollut köyhä vastoinkäymisistä huolimatta.
Voi olla, että unelmat ja erilaisuus ovat stereotyyppisiä elokuvien sanomia. Joka tapauksessa luulen, että niistä täytyy vähän väliä muistuttaa ihmisiä, jotka elävät yhteiskunnan paineessa ja joutuvat vähätellyiksi ja kiusatuiksi. Minuun vaikuttivat juurikin nuo yllä luettelemani lempparikappaleet, ja toivon muidenkin katsojien saaneen niistä rohkeutta ja uusia ajatuksia. This Is Me puhuu oman itsensä kunnioittamisesta, mistä moni tarvitsisi muistutusta. Rewrite the Stars puolestaan rohkaisee rakastamaan rohkeasti muiden mielipiteistä välittämättä.
"It's up to you and it's up to me
No one can say what we get to be
So why don't we rewrite the stars
Maybe the world could be ours
Tonight"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti