Maaliskuun alussa laskin pulkalla, lopussa ihailin aurinkoa

Maaliskuussa luin loppuun kolme kirjaa ja 1109 sivua:

1. Alice Oseman: Loveless (435 sivua)

2. Elena Ferrante: Loistava ystäväni (Napoli #1)(362 sivua) 

3. Joanne Horniman: Über ein Mädchen (222 sivua)

Loveless on ainutlaatuinen ja tärkeä kirja, sillä en ole aiemmin törmännyt aseksuaalisuudesta saati sitten aromanttisuudesta kertovaan kirjaan. Pidin tästä heti niin etten halunnut lopettaa sitä. Osittain samastuin Georgian ajatuksiin seksiä ja romantiikkaa täynnä olevasta maailmasta mutta pidin myös college-elämän kuvauksesta, representaatioista, ihmissuhteista ja ystävyydestä. Lopussa Georgia tajuaa, kuinka hänen täytyy löytää muita tärkeitä ihmisiä ympärilleen.

   Loistava ystäväni oli myöskin positiivinen yllätys: koukutuin sen tarinaan nopeasti ja nautin tyttöjen kasvun, Elenan ajatusten ja pojista kilpailun lukemisesta. Samalla kirja näytti Napolin syrjäkorttelien naapurustoja ja kuinka pyrkiä ylöspäin elämässään peläten köyhyyttä ja paikalleen juurtumista.

   Über ein Mädchen (alkuteos: About a girl) kertoo tytöstä, joka on muuttanut kauas perheestään työskentelemään kirjakauppaan ja rakastuu palavasti toiseen tyttöön, joka käyttäytyy välillä etäisesti. Olin aluksi skeptinen, että tämä olisi vain tavanomainen rakkaustarina vailla muuta ja meinasin jättää kesken, mutta sitten kirja ottikin mukaansa. Kirjan kerronta oli kaunista ja pidin siitä, ettei loppu päättynyt stereotyyppisesti, mutta päähenkilö kasvoi tarinan mukana. Myös eräs epätavalliseen ihmiseen ihastuminen oli hyvä lisä tarinaan. 

Tietäisitpä vain (2020) katsoin jo kolmatta kertaa, syksyisen arvioni voi lukea täältä!

Gentlemen prefer Blondes (1953) -klassikossa oli hyvin hauskoja kohtia ja pidin etenkin Jane Russellin esittämästä Dorothysta, joka halusi pitää hauskaa ja vei kaikkien miesten sydämet. Elokuvan juoni jäi kuitenkin aika ohueksi ja sen loppu lopahti. Hiukan tuntui että elokuva oli vain tehty esittelemään Marilyn Monroen ja Jane Russellin tanssitaitoja ja näyttämään, kuinka naisen tehtävä on lopulta asettua aloilleen.

Phantom of the Operan olen nähnyt kaksi kertaa oopperassa, mutta vasta nyt katsoin vuoden 2004 elokuvan. Ja se oli aivan yhtä pysäyttävä kuin teatterikin; tämä onkin yksi minuun eniten vaikuttaneita musikaaleja. Musiikki oli upeaa, tällä kertaa pidin eniten kohtauksesta Point of no return ja loppukohtauksesta sekä siitä, kuinka eri teemojen sävelet lomittuivat jokaisessa laulukohtauksessa. Elokuva ei muistaakseni eronnut teatteriversioista paitsi ehkä effekteiltään sekä hahmojen kohtalo pilkahteli mustavalkoisissa etuumissa. Sain flashbackeja sekä 9.luokan elämäntilanteeseeni että lukioaikani tulkintoihin elokuvan symboleista. Tunsin taas sympatiaa Phantomia kohtaan, joka oli rakastunut epätoivoisesti, mutta myös ahdistunutta Christineä. Pohdin, miten tumman intohimoinen ja puhdas romanttinen rakkaus kilpailivat keskenään, miten Phantomin kokemat traumat vaikuttivat hänen dominoivaan persoonaansa ja miten Christine oppii lopussa tekemään itse päätöksensä.

Love and other disasters (2006) oli samaan aikaan tyypillinen, samaan aikaan erilainen romanttinen komedia. Ehkä yllättävintä oli, kuinka hahmoista reilusti suurin osa (viisi, jos laskin oikein) olivat homomiehiä ja kuinka seksuaalivähemmistömyönteinen tämä elokuva oli. Samalla se oli todella hauska: "I'm straight." "Since when?" "I suppose I first realized when I was around eight. I thought it was just a phase, you know, but eventually I had to accept the truth." Tarina lomittui mielenkiintoisesti yhden henkilön kirjoittamaan käsikirjoitukseen ja paljasti, ettei elämä mene kuin elokuvissa, eikä tosirakkautta noin vain löydetä, vaan ihmisille pitää antaa mahdollisuus. Elokuva peilasi itseään The Breakfast at Tiffany's -filmiin, ja kauniimpia olivat kohtaukset, joiden taustalla soi Moon River.

Coletten katsoin ensimmäistä kertaa uudelleen sitten syksyn 2018, jolloin näin sen elokuvissa. Silloin se inspiroi ja sai hymyn huulille, enkä ahdistunutkaan elokuvateatterissa kuten normaalisti siihen aikaan. Liekö johtunut siitä, että katsoin nyt elokuvan tietokoneen ruudulta ja resoluutiokin oli heikko, mutta nyt se ei valitettavasti säväyttänyt niin paljoa - en katsonut sitä edes loppuun asti. Coletten henkistä kasvua oli edelleen mielenkiintoista seurata, hänellä oli vahva tahto ja hän alkoi kiinnostua myös naisista sekä naisten oikeuksista. Ehkä vain tarvitsisin tätä niin paljon syksyllä 2018.

Maaliskuun alussa linnut lauloivat ja lumi oli likaista, kunnes satoi uusi lumi, joka tuntui omituiselta kevään aavistuksen jälkeen. Sitten palasinkin Saksaan, jossa ei ollut lunta, kökin kymmenen päivää neljän seinän sisällä saamatta paljoa järkevää aikaiseksi ja yrittäen tähystää ikkunasta, milloin puihin puhkeaisi silmut. Kuun aikana hämmennyin monesta asiasta, kuten siitä että Saksan lentokentällä kukaan ei kysynyt passia, sähköistä maahantuloilmoitusta eikä edes koronatestitulosta, että palmusunnuntai olisi jo kuun lopussa ja ettei kevät ollutkaan Manner-Euroopassa vielä pitkällä (mikä oli huojennus koska pelkäsin jo jääväni tänä vuonna keväästä paitsi). Erikoisinta oli luultavasti, kuinka kevät tuli lopulta nopeasti, että +20 asteessa puiden silmut olivat vielä aukeamassa. Loppukuusta ahdistuin huoneestani löytyneistä ötököistä ja tein suursiivouksen, yritin lopultakin saada kurssitöitäni valmiiksi ja nautin lämpimistä päivistä ja kevään tulosta. 

Maaliskuu oli aika tasainen kuukausi, välillä tuntui etten tehnyt muuta kuin luin ja "opiskelin". Toisaalta laskin myös pulkalla, pelasin kännykällä enemmän kuin vuosiin (minä joka en ikinä pelaa digitaalisia pelejä!) ja tein kaksi kertaa mutakakkua. Yhden ystäväni kanssa join kahvia ja söin kakkua viimeistä kertaa pitkään aikaan, toisen kanssa jäin kadulle puhumaan lempimusiikeistamme, kolmannen kanssa kävelin ympäri kaupunkia ja tunsin itseni onnelliseksi ja neljännen kanssa heräsin kuudelta katsomaan auringonnousua ja laulamaan ukulelen säestyksellä.

Mikä oli teidän vaikuttavin kirjanne tai elokuvanne maaliskuussa?

Valoisaa huhtikuuta!