Julie Ann Peters: Far from Xanadu

Kiinnostus heräsi: Instagram?, saatu joululahjaksi

Far from Xanadu

Julie Ann Peters

2005

282 sivua

Little, Brown and Company

16-vuotias Mary-Elizabeth, jota kutsutaan Mikeksi, on asunut koko elämänsä pikkukaupungissa Kansasissa keskellä vehnäpeltoja. Päivisin hän ajaa rekalla kouluun, nostaa painoja ja loistaa softballin pelaajana; iltaisin hän korjaa naapurien viemäriputkia ja hengailee ystävänsä Jamien kanssa vesitornilla. Vesitornin, jossa hänen isänsä kaksi vuotta aiemmin hyppäsi kuolemaan ja jätti Miken ypöyksin. Jonka jälkeen Miken äiti ei ole puhunut hänelle sanaakaan ja isoveli puhuu mieluummin nyrkeillä. Sitten luokkaan saapuu kaunis, erilainen, kapinoiva Xanadu... johon Mike rakastuu ensisilmäyksellä. Ainoa vain että Xanadu kiinnittää heti huomionsa naapurin poikaan. Mutta ehkä on vain ajan kysymys koska Xanadu tajuaa rakastavansa Mikea?

Tartuin kirjaan toivoen löytäväni syvällistä pohdintaa ja kuvauksia Kansasin preerioista tai edes Miken katselemista auringonlaskuista vesitornilla. Näitä ei valitettavasti löytynyt, ja kuvailu oli ylipäätänsäkin minimissä: Miken ulkonäkö ei tullut selville eikä Xanadustakaan muuta kuin punaiset hiukset. (Pohdin pitkään oliko kannen kuvassa Mike vai Xanadu, luultavasti se on tarkoituksella jätetty avoimeksi?) Toisaalta oli myös mielenkiintoista kuinka henkilöt jäivät vain häivähdyksiksi mieleen eikä katse heihin koskaan kunnolla tarkentunut. 

Myös Miken palava rakastuminen ensisilmäyksellä tuli hiukan puun takaa, olisin luullut sen kehittyvän pikkuhiljaa, enkä ymmärtänyt mitä hän näki sääntöjä rikkovassa, pinnallisessa Xanadussa. Mike odotti joka hetki kuumeisesti Xanadun tajuavan piilevät tunteensa tätä kohtaan, vaikka tämä olikin yhdessä toisen pojan kanssa. Kuitenkin uskon usean nuoren pystyvän ymmärtämään ja samastumaan tähän epätoivoiseen ihastukseen hyvin, eikä vähiten sateenkaarinuorten, jotka toivovat pakahtuen heteroihastustensa silmien aukeavan. Mike myös kaipasi ilmiselvästi rakkautta tuntiessaan koko perheensä hyljänneen hänet. Olin todella tyytyväinen, että painopiste oli Miken kasvukertomuksessa eikä rakkaustarinassa.

Yleensä tykkään lukea itseeni verrattuna samanlaisista nuorista, joilla on samanlaisia mielenkiinnonkohteita ja pohtivia ajatuksia. Mike ja tämän asuinympäristö eivät puolestaan voisi enempää poiketa minusta, mutta tämä oli varsin virkistävää. Mike on hyvin poikamainen ja käytännöllinen osatessaan korjata putkia ja hoitaessaan kuljetustöitä, ja hänelle fyysinen kunto sekä liikunta ovat tärkeitä. Mike on suhteellisen tyypillinen butch-lesbo, joka tuntuu alussa olevan enemmän sinut itsensä kanssa kuin lopulta on. Hän ei kuitenkaan onnen kaupalla joutunut juuri kokemaan syrjintää pikkukaupungissa, vaan kaikki kannustivat häntä softball-uralla. Mike ei kuitenkaan halua ottaa "almuja" vastaan vaan tyytyy sinnittelemään yksin ja ajattelemaan mahdollisimman vähän. Hän toteaakin ettei hänen perheessään ole tapana puhua asioista ja että masennus on lopulta heidän kirouksensa.

Miken välit perheeseensä ovatkin suuressa roolissa tarinaa. Hän joutuu kokemaan kovia äitinsä ignooratessa hänet ja isoveljen haaskattua sekä perheen rahat että Miken mahdollisuudet tulevaisuuteen. Välillä luin silmät ymmyrkäisenä kuvauksia sisarusten kovakouraisista tappeluista ja kuinka Mike ei kuitenkaan ollut niin katkera kuin olisin odottanut hänen olevan, vaan sisimmissään huolissaan äidistään. Hänellä on viha-rakkaussuhde isäänsä: isä on ollut hänelle esikuva ja kannustanut häntä enemmän kuin kukaan muu, mutta samalla Mike tuntee tämän jättäneen hänet. Kirjan aikana hän saa kuitenkin selville, ettei yksikään perheenjäsen ole vastannut täysin hänen kuvaansa. Kuitenkin ajattelen että Mike olisi saanut vaatia vanhemmiltaan enemmän, olihan hän vasta lapsi. Näiden käytös tätä kohtaan ei ollut missään kohtaa hyväksyttävää, eikä Mike voinut olla yksin kaikesta vastuussa. Nyt tarina antoi olettaa, että olisi Miken tehtävä ymmärtää paremmin häntä kaltoin kohtelevia sukulaisia ja Xanadua. Toisaalta kirjan henkilöiden asuinympäristö ja ajatusmaailma eivät olleet aivan suorassa linjassa monen muun nuortenkirjan kanssa, ja ehkä ihan hyväkin niin. Miken ajatusmaailma ja kokemukset eivät ole kaikkein reiluimpia, mutta kaikesta huolimatta vääryys ei muutu katkeruudeksi, katkeruus ei muutu kostoksi.

"Nothing was impossible.

   Did I say that? No. Those weren't my words. Not my philosophy of life. That was Dad. 

   He was wrong. A shadow of doubt clouded everything he'd ever said to me now. He was wrong about life. About living. What did he know about living?

   My life's legacy? Right, Dad. You didn't leave me a legacy. I was your legacy. You left me." -s.109-110

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 44. Kirjan nimessä on kaupunki, Kirjahyllyn aarteisiin ja henkilökohtaiseen Amerikkaa tutkimassa -haasteeseeni Kansasin osavaltiolla.

Heinäkuulta muistan valojen hehkun hämärässä

 Heinäkuussa luin kaksi kirjaa ja 594 sivua:

1. Elisabeth L. Engebretsen: Queer women in urban China (214s)
2. Petra Häring-Kuan: Meine chinesische Familie (380s)

Queer women in urban China oli koko vuoden kestänyt lukuprojektini, etnografinen teos seksuaalivähemmistöön kuuluvista naisista (lala) Pekingissä. Tieteellistä kirjaa oli suhteellisen yksinkertaista lukea ja tutkija kertoi lukuisia esimerkkejä haastateltavistaan. Hän tosin teki tutkimusta 2000-luvun alussa, jolloin LGBT+ -aktivismi oli Kiinassa paremmalla tolalla kuin nykyään. Pääteeseihin kuului, kuinka lalat joutuvat kohtaamaan jopa enemmän syrjintää kuin homomiehet taloudellisten paineiden ja naisiin kohdistuvien odotusten vuoksi ja että LGBT+ -aktivismi Kiinassa perustuu kompromisseihin.

Meine chinesische Familie kertoi kirjailijan omista kokemuksista avioiduttuaan kiinalaisen miehen kanssa ja tutustuttuaan tämän perheeseen paremmin. Kirjasta oppikin lisää niin kiinalaisesta kulttuurista kuin kulttuurivallankumouksen ja 1900-luvun lopun avautumisen vaikutuksesta yhteiskuntaan ja tavallisiin ihmisiin. Kirja oli lisäksi hauskasti kerrottu, moni kohta sai nauramaan ääneen.

Badhaai Do (2022) oli hindinkielinen elokuva lumeavioliitosta homoseksuaalin miehen ja lesbonaisen välillä, joiden perheet painostavat heitä menemään naimisiin. Tarina oli mielestäni todella hyvin kirjoitettu, samaan aikaan sekä hulvaton että ajatuksia herättävä. Lumeavioliitto vaikutti realistiselta, ja lukemani perusteella osa homomiehistä helposti vaipuu perinteisiin sukupuolirooleihin lumeavioliitossakin. Loppuratkaisukaan ei ollut täysin tuulesta temmattu vaikka olikin progressiivinen. Rajkummar Rao esiintyy myös toisessa intialaisessa LGBT+ -elokuvassa Ek Ladki Ko Dekha Toh Aisa Laga (2019), josta olin myös erityisen otettu. 

Love, Victor 3 oli ihana päätöskausi yhdelle tämän hetken suosikkinuortensarjalleni. Tietysti loppujakso oli aika kliseemäinen, mutta pidän edelleen sarjan suhteellisen realistisesta ihmissuhteiden ja suvaitsevuuden kehityksen kuvauksesta. Tässä kaudessa en kyllä pitänyt erityisesti Pilarista tai Benjistä, ja Mia ärsytti edelleen, mutta Rahim on nyt suosikkini. 

Heinäkuuhun kuului opiskeluja ja epävarmuutta tulevan puolen vuoden suunnitelmista, mikä näkyi sekä kehon että mielen reagoiluna. Vasta loppukuussa asia varmistui ja oma mielikin rauhoittui: olen nyt elokuun lopussa nähtävästi lähdössä Taiwaniin vaihtoon opiskelemaan kiinaa ja tutustumaan kulttuuriin paremmin. Ensi vuoden alkuun mennessä olen siis toivottavasti tutustunut sen eri kolkkiin, oppinut käymään helppoja keskusteluja kiinaksi ja ymmärtämään erilaisia ihmisiä sekä saanut harjoiteltua etnografisen tutkimuksen tekemistä. Heinäkuun loppupuolella oli kuitenkin aikamoinen kiire saada pakattua tavaroita, hankittua viisumi, tehtyä pakolliset terveystestit ja hoidettua ties mitä muita asioita vaihtoa varten.

Kuun aikana itsevarmuutta, iloa ja rentoutumista toi esimerkiksi ympäristöjärjestön kanssa järjestetty tapahtumapäivä. Lisäksi vietin vielä aikaa ystävien kanssa esimerkiksi läksiäispiknikillä. Yhtenä yönä nukuimme makuupusseissa ulkona kukkulalla. Ilta-aurinko sytytti pilvet tuleen ja myöhemmin ohi suhahteli tähdenlentoja, kaupungin valot tuikkivat, hyttyset pistivät otsat paukamille sekä kuvasimme videoita auringonnoususta Beatlesin soidessa. Koiranulkoiluttajat katsoivat meitä hämmentyneitä ja lienee sanomattakin selvää, ettemme paljoa nukkuneet koko yönä.

Toisena iltana kävelin ympäriinsä kaupungin pimeitä katuja, uskalsin nostaa katseeni ja tunsin itseni kevyen onnelliseksi ja luottavaiseksi. 

KK: Mikä oli onnen hetkenne heinäkuussa?   

Mary Rubio & Elizabeth Waterson: Writing a life - L.M.Montgomery

Kiinnostus heräsi: kiinnostus L.M. Montgomeryyn, löytyi yliopiston kirjastosta

Writing a life: L.M. Montgomery. A biography of the author of Anne of Green Gables
Mary Rubio & Elizabeth Waterson

1995

133 sivua

ECW press

L.M. Montgomery on kanadalainen tyttökirjojen, runojen ja novellien kirjoittaja, jonka luontokuvaukset, aikanaan epätavalliset sankarittaret ja sadun hohtoa täynnä olevat kertomukset muistetaan edelleen. Kirjojen takaa paljastui kuitenkin myöhemmin nainen, joka kärsi yhteiskunnan vaatimusten kourissa. Maud jätettiin lapsuudessaan isovanhempiensa huomaan, hän joutui kamppailemaan vuosia päästäkseen opiskelemaan ja saadakseen kirjailijan uransa alulle sekä solmi sankarittariensa kohtaloita uhmaten järkiavioliiton. Molempien masennus, asema papinrouvana, menestyksen varjopuolet ja hyvien ystävien kuolemat loivat Maudin elämään tummuutta, jota hän ei päästänyt näkymään uurastuksestaan ja tiukasta hymystään.

Oli mukava palata taas pitkästä aikaa lempikirjailijani elämään ja teoksiin. Olen lukenut Maudin omaelämänkerran Alppipolun, Sisko Ylimartimon teoksen Anna ja muut ystävämme sekä kolme nidettä kootuista päiväkirjoista The Selected Journals of L.M. Montgomery, joten tunnen kirjailijan elämän melko tarkasti. Tiedän hänen rakkaudestaan Prinssi Edwardin saareen, elämän läpi jatkuneesta yksinäisyydestä ja muutosten pelostaan. Kuitenkin varsinkin Maudin viimeisten vuosien vastoinkäymisiä en tiennyt kunnolla, mutta tämä kirja tutustutti niihinkin. Kirja huomautti esimerkiksi siitä kuinka Maud antoi kirjoissaan sankarittarien löytää rakkaansa yllättävien käänteiden takaa mutta paheksui omien poikiensa rakkausseikkailuja ja odotti heiltä paljon. Toisaalta hänen kirjoissaan tapahtuu paljon mitä Maudille ei tosielämässä olisi tullut kysymykseenkään.

Maudin elämä ei ollut kaikkein helpoin, vaikka kirjailijan ura ja toimeentulo toivatkin tietysti menestystä. Vastoinkäymiset seurasivat toisiaan, ystäviä kuoli ja yhteiskunnan odotukset painoivat päälle. Itsemurhaa kuolinsyynä ei 90-luvulla tiedetty, mutta jo tämä teos viittaa epäsuorasti siihen. Ewanin ja Maudin mielenterveysongelmat ja masennus surettavat, sillä nykyään he olisivat varmasti saaneet paremmin hoitoa, ja stigmaa olisi ollut vähemmän. Maud ei tosiaan kertonut huolistaan tai masennuksestaan lähes kenellekään, edes lähipiirilleen. Hän joutui pitämään Ewanin masennuksen piilossa seurakunnalta ja hymyili itse aina niin säteilevästi, että joku serkku oli huomauttanut: "You always look so happy!" 

Teoksen kirjoitustyyli oli lisäksi kaunis, ja kirja analysoi myös mielenkiintoisella tavalla Maudin romaanien vivahteita hänen elämäänsä vasten, hiukan samoin tavoin kuin Anna ja muut ystävämme. Teokset käsittelevät paljon haaveita, nostalgiaa ja muutoksia. Lempikirjastani Sinisestä linnasta mielenkiintoinen huomio oli, että Barney oli Maudin kirjojen ensimmäinen "vakuuttava" romantiikan kohde, jolla oli luonnetta, sillä muut mieshenkilöt jäävät usein yksipuoleisiksi. Olen itse pohtinut, kuvastaako päähenkilön Valancyn irtiotto yhteiskunnan kahleista Montgomeryn omia toiveunia - ja miksi romaani päättyy miten se päättyy? 

Writing a life on lyhyt elämänkerta, Mary Rubio julkaisi sittemmin laajemman teoksen The Gift of Wings. Teos ammensi paljon päiväkirjoista (jotka ovat muuten myös Rubion ja Watersonin kokoamat) sekä kirjeistä. Nämä paljastavat Maudin sisimpiä ajatuksia, ärtymystä ja turhautumista sekä huolia. Samalla kuitenkin muistutetaan, että nämäkin ovat Maudin itsensä editoimia, jotka hän halusi jättää ne ravistelemaan jälkipolvia. Ne ovat yksi mutteivat koko totuus.

"When she turned from the funny eccentrics of her imagined world to the petty corruptions and small-minded malice of Cavendish, reality must have appeared most frustrating. She must have wished that life would conform to her imagination - even though she sometimes scoffed at the pink sugar fantasies she spun to please her publishers and fans. The tangy undertones of her novels could not armour her against the sourness of a life she tried so hard to control and dignify.

   In fact, both kinds of writing served their author as a "road to yesterday". She used her journals as a path to her own past, a past increasingly darkened by her selective recollections of deprivations, loneliness, enmity, defeat, bad luck, and disappointment. Her novels, on the other hand, provided her with a road to an equally real "yesterday" of brightness, fun, sweetness, and loyalty. The fascinating fact is that both paths begin with the same reality, the same experiences of life - a life not fully captured in either mode, but emerging for observers who study the two together." -s.119

Eikä Maudin elämä ollut pelkkää kurjuutta. Päällisin puolin hänellä oli hyvät olot toimeentulevassa perheessä, hän pääsi opiskelemaan eikä myöhemminkään ollut usein puutetta rahasta. Hänestä tuli maailmankuulu kirjailija, jolle sateli kirjeitä ja joka tapasi useita merkkihenkilöitä. Maudilla oli lopultakin rakkaita ystäviä, joille hän pystyi uskoutumaan. Hän sai viettää suuren osan elämästään rakkaalla Prinssi Edwardin saarella ja hänellä oli kyky kokea luonnon kauneus kaikkialla. Sekä taito kirjoittaa ja sinnikkyys nousta ylös kivikkoista Alppipolkua pitkin.

"Yet the evidence of the novels, as well as the testimony of those who knew Montgomery, suggests strongly that her life had been much happier than she ever confided to her journal. As long as she could write about Anne or Emily, or Jane or Pat, she could reenter a world of beauty, whimsy, wit, and idealism. Writing had always given her access to spiritual ebullience. Her joy had inhered in the act of writing, composing, and reworking material so that conversations could sparkle, people stride or bounce or fly, and landscapes glow in the surreal light of imagined starlight or sunshine. When unhappy, Montgomery would insert dark shadows in her novels, but most of that unhappiness flowed into her journals, leaving her novels to record the lives of women dreaming of blue castles and imagining warm inglesides, harbouring gables, and lanterns on the hills of their personal islands. True tragedy came into her life when she could no longer write - neither fiction not fixative journals." -s.116

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 5. "Kirjassa sairastutaan vakavasti" sekä Amerikkaa tutkimassa -haasteeseen Prinss Edwardin saarella sekä Ontariolla.

Kesäkuussa näin enemmän linnoja kuin koskaan aiemmin

Kesäkuussa luin kaksi kirjaa ja 440 sivua:

1. Nina LaCour: Everything leads to you (307s)

2. Mary Rubio & Elizabeth Waterson (toim.): Writing a life: L.M. Montgomery (133s)

Everything leads to you oli kaunis tarina mysteeristä, joka lopulta selviää ja johtaa kahden tytön tapaamiseen. Toisaalta teemassa ei ollut paljon ainutlaatuisuutta, ja tarina oli hiukan liian kohtalonomainen. Pidin enemmän Nina LaCourin romaanista Välimatkoja, jossa hänen poeettinen tyylinsä pääsee oikeuksiinsa.

Writing a life oli L.M. Montgomeryn lyhyt elämäkerta. Suurimman osan päiväkirjoista lukeneena siinä oli paljon tuttua mutta koska en ole lukenut viimeisimpiä niteitä, paljastui Maudin elämästä uuttakin. Lisäksi hänen kirjojaan analysoitiin minulle uudella tavalla hänen elämäänsä peilaten. Oli taas hauska paneutua lempikirjailijani elämään ja tuotantoon useamman vuoden tauon jälkeen.

Osallistuin myös kesäkuussa Pride-lukuhaasteeseen postaamalla kolmesta teemaan sopivasta kirjasta. Tosin tajusin juuri huijanneeni hiukan, koska olin lukenut vain yhden näistä kesäkuussa... Ehkä se voidaan katsoa sormien lävitse, sillä luen LGBT+ -kirjallisuutta tarkoituksella ympäri vuoden? Julkaisin myös vihdoin ja viimoin vuosi sitten aloittamani koosteen, johon kokosin postaukseni kaikista lukemistani LGBT+ -kirjoista. Se löytyy yläpalkista nimellä "LGBT+ -kirjallisuutta", ja alkuun kirjoitin vielä hiukan päätöksestäni kategorisoida sateenkaarikirjat yhteen nippuun sen ongelmallisuudesta huolimatta.

Frankfurt

Päätin katsoa Love and Gelaton (2022) koska se sijoittuu Roomaan, jossa juuri kävin kahdesti. Hiukan Roomaa elokuvassa näkyikin (kuten tuttu katu Trasteveressa!) mutta jo pian alun jälkeen petyin elokuvaan. Se oli tyypillinen nuortenleffa, johon kuului matkustaminen romanttiseen eksoottiseen paikkaan, pohtiminen kahden pojan välillä, joista toinen oli komea ja itsevarma, toinen hiukan kömpelö, päähenkilön muodonmuutos silmälasipäisestä nörtistä silmälasittomaksi kaunottareksi, tämän yliampuva käytös sekä kreisi paras ystävä (samalla ainoa tummaihoinen). Pakollinen LGBT-hahmo löytyi positiivisena yllätyksenä toisen pojan kahdesta äidistä. Kauniisti sanottuna elokuva oli viihdyttävää katsottavaa vaikka pitikin välillä irvistellä liioittelulle.

Somewhere only we know (独家记忆/Dujia jiyi) (2019) on kiinalainen sarja, josta aidosti pidin. Se kertoo kieltenopiskelijasta Xue Tongista, joka ihastuu venäjänkurssia opettavaan tohtoriopiskelijaan Mu Chengheen, sekä hänen ystäväporukastaan. Vaikka osa hahmoista on vähän karikatyyrisiä (kuten päähenkilön kaveri, joka riippuu kiinni poikaystävässään), ovat he kaikki kuitenkin autenttisia, kokevat haasteita ihmissuhteissaan ja elämässään sekä kehittyvät tarinan aikana. Mukana on tosin eräs päähenkilöä piirittävä ja stalkkaava poika, joka yksinkertaisesti raivostuttaa. Pidin erityisesti pääparin realistisesta suhteen kehityksestä sekä heidän välisestään kemiasta. Vaikka he eivät olekaan suhteessa täysin tasavertaisia vaan Mu Chenghe suhtautuu Xue Tongiin holhoavasti, tässä tapahtuu edistystä sarjan aikana sekä lisäksi pariskunta nokittelee toisiaan hauskasti pilke silmäkulmassa. Myös Xue Tongin ja hänen äitinsä välit on kuvattu hienosti, ja lisäksi olin yllättynyt, kun hänen paras ystävänsä on eläinaktivisti! Olin ajatellut, että aktivistinen toiminta sensuroitaisiin, mutta ehkä nettisarjoissa ollaan höllempiä.

Sarjan loppupuolella romanttiskomedinen tunnelma kuitenkin synkkeni salamannopeasti yhden jakson aikana täysin trillerimäiseksi. Ahdistuin jaksosta sen verran etten ole katsonut sarjaa enää eteenpäin. Tarkoitus oli varmaan tarjota draamaa kauden loppuun, mutta hyistä käännettä ei ollenkaan pohjustettu sarjan aikana. Tämä laski valitettavasti sarjan pisteitä huimasti, mutta ehkä katson sen vielä loppuun toivuttuani pienestä järkytyksestä.

Vaikka mieliala ei taaskaan aina ollut korkealla niin kesäkuussa tapahtui todella paljon hauskaa. Näin jälkeenpäin ajateltuna näen sen todellakin positiivisessa mielessä. Kuun alkupuolella oli useita palautuksia mutta myös helluntailoma, ja perheeni tuli käymään luonani Saksassa kolmen vuoden jälkeen. Muutaman päivän vietimme matkustellen ympäri Etelä-Saksaa: ensin oli vuorossa pari linna(nrauniot)a Nördlinger Ries -nimisen kraaterin juurella (kraateri on halkaisijaltaan noin 20km, joten sitä ei noin vain erota maastosta). Linnanrauniolla oli hauska kiipeillä ja seikkailla, tahtoisin sinne uudestaan! Myös Nördlingen oli sievä vanha kaupunki.

Harburg

1100-luvulla rakennettu Burg Niederhaus

Seuraavana oli vuorossa Rothenburg ob der Tauber, joka ei ollut turhaan kehuttu. Sen vanha kaupunki oli kuin sadusta ja viehätti erityisesti. Kaikkialla oli pikkuruisia matkamuistomyymälöitä ja lelukauppoja, ja eniten yllätyin kuullessani Chitty Chitty Bang Bang -musikaalin olevan kuvattu täällä! Veljeni ja minä kiertelimme sydämen kyllyydestämme kaupungin muureja ja torneja, mutta tänne haluaisin myöskin uudestaan.

Rothenburg

Jäätelöannoksia tuli syötyä varsinkin lounaaksi

Lopuksi suuntasimme Heidelbergiin, jossa äitini on ollut nuorena vaihdossa, joten bongasimme tietysti hänen entisen kotiosoitteensa ja yliopistorakennuksensa. Lisäksi näimme iltaruskon linnalta (sekä tulikärpäsiä!) ja kuljimme kaupungilla ristiin rastiin. Hyvä opiskelukaverini oli sattumalta samaan aikaan Heidelbergissä ja nousimme yhdessä Philosophenwegille ihailemaan maisemia.

Philosophenwegiltä vanhaan kaupunkiin ja linnalle

Seinäkolosta tuli viileää ilmaa!

Toisena päivänä nousimme uudestaan linnalle ja lisäksi vielä Bergbahnilla (funikulaarilla?) Königstuhl-kukkulalle (ei sentään Saksan korkeimmalle vuorelle). Tuolla oli liitovarjohyppääjiä valmiina liitämään kohti Neckarin laaksoa. Alastulomme osoittautuikin haastavammaksi: olin löytänyt kartalta kävelyportaat, ja matkan kuului Google Mapsin mukaan kestää vain kaksikymmentä minuuttia. Nämä portaat paljastuivat sitten epätasaisiksi askelmiksi, jotka eivät milloinkaan tuntuneet loppuvan. Suurimman osan matkasta jalkani vapisivat niin etten uskonut pääseväni pystyssä alas vuorelta. 

Kotimatkassa Heidelbergistä opiskelukaupunkiini on toisen tarinan aihetta: kesäkampanjan überhalpojen yhdeksän euron kuukausilippujen ansiosta rautatie oli niin tukossa, ettei yhteen junaan kirjaimellisesti enää mahtunut yhtäkään useampaa matkustajaa ja kuljettaja pyysi moneen kertaan muutaman ylimääräisen odottavan seuraavaa junaa. Eräs mies kommentoi kaverilleen englanniksi: "This is like in my home country!"  Saavuin tuntia suunniteltua myöhemmin perille, mutta koska minun ei tarvitse matkustaa joka päivä ruuhkaisissa junissa, kannatan edelleen alekampanjaa. :)

Pari päivää seikkailimme vielä perheeni kanssa kotikaupunkini lähistöllä sekä matkustimme Burg Lichtensteinille. Se ei oikeastaan ole kovinkaan vanha, vaan rakennettu 1800-luvulla ritarilinnan näköiseksi. Lähellä oli tosin myös vanhemman linnan rauniot, jotka olivat lähinnä kumpuja maastossa. Lisäksi kävimme myös läheisessä Nebelhöhlessä, joka kulki puolen kilometrin pituisena kukkulan alla ja oli täynnä kauniita tippukiviä!

Kallion seinässä oli pieni luola!

Perheen lähdettyä elämäni jatkui suurin piirtein normaaliin malliin: yhtenä päivänä seikkailin taas junalla Frankfurtiin uusimaan henkilökorttiani ja muuten järjestin ympäristöjärjestön tapahtumia. Pidimme pienen kokkaustapahtuman supermarkettien ylijäämistä elintarvikkeista (eli lähinnä leivästä, kasviksista ja hedelmistä), joita täällä löytää Foodsharing-jakelupisteiltä. Lisäksi osallistuin kotikaupunkiini sijoittuvalle exkursiolle, jonne saapui opiskelijoita esimerkiksi Romaniasta ja Kreikasta. Heille saimme esitellä aktiviteettejamme sekä muita kotikaupunkini ympäristöystävällisiä projekteja. Kaikki olivat todella kiinnostuneita ja motivoituneita, ja kurssista jäi lämmin muisto!

Muutenkin kesäkuussa tuli nähtyä paljon ystäviä. Kaverien kanssa kokkasimme itse svaabilaista pastaa, spätzleä, ja linssikastiketta sekä yritimme selvitä hengissä Exit-lautapelistä. Juhannuksena poimimme seitsemän kukkaa tyynyn alle, emmekä nähneet kenestäkään unta, ja Pridea tuli myös juhlittua paraatissa ja afterpartyssa. Läheisin suomalaisystäväni muutti takaisin pohjoiseen, ja hänen läksiäisiään vietettiin luonnossa grillaillen, ja metsän tihenevä keijukaismainen hämärä muistutti Suomen kesäöistä.

Päivämaisema

KK: Mikä kasvatti teitä kesäkuussa ihmisenä? Minua kasvatti etenkin exkursiossa järjestämämme kaupunkikierros, jolloin huomasin etten olekaan enää niin ujo puhumaan muiden edessä!

Kauniita heinäkuun vaaleita öitä! <3

Nina LaCour: Everything leads to you (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Nina LaCourin toinen romaani Välimatkoja (We are okay)

Everything leads to you

Nina LaCour

2014

Penguin Group

307 sivua

Vasta high schoolista valmistuva Emi työskentelee jo Hollywoodin filmiteollisuudessa - harjoittelijana lavastuksesssa. Hänen tulevaisuudenmahdollisuutensa näyttävät hyviltä kunhan hän vain jaksaisi olla kuuliainen lavastajapomolleen, jolla on viimeinen sana. Emi on myös hiljattain eronnut jälleen tyttöystävänsä Morganin kanssa, jonka kanssa hän oli jo viisi kertaa palannut yhteen. Yllättäen hän löytää legendaarisen villin lännen näyttelijän jäämistöistä kirjeen, joka on kirjoitettu tämän avioliiton ulkopuoleiselle tyttärelle. Emi tempautuu parhaan ystävänsä Charlotten kanssa huimaan mysteeriin, jonka seurauksena hän tutustuu Avaan. Ava on valovoimainen ja melkein kuin toisesta maailmasta kuin Emi - onko kaikki johtanut heidän tapaamiseen?

Everything leads to you -romaanissa lavastus ja filmiteollisuus ovat koko ajan tarinan keskiössä. Minulle aukeni ihan uusi puoli elokuvien tekemisessä: lavastaja (production designer) suunnittelee ja hankkii lavastusta elokuvien kohtauksiin, esimerkiksi huonekaluja ja koristeita. Emi on päätynyt harjoittelijaksi veljensä kautta, joka puolestaan etsii sopivia tapahtumapaikkoja elokuviin, ja vaikuttaa olevan ilmiömäisen taitava. En kyllä tiedä miten Emi ehti samalla lukea ylioppilaskokeisiinsa ja kuinka todennäköisesti näin nuori ja kokematon pääsisi tällaiseen työhön. Toisaalta Emin pomon sana määrää viime kädessä, mikä aiheuttaa konflikteja, mutta tästäkin opitaan. Muutenkin kuvailtiin hiukan elokuvientekoprosessia. Emin mukaan myös filmiteollisuudessa työskentely hälventää elokuvien epärealistista taikaa.

"This is what I love about production designing. The writers imagine the story, tell us where people are and what they do and say. The actors embody the characters, give them faces and voices. The directors and producers transform an idea into something real. But the art department, we do the rest. When you see their rooms and you discover that they love a certain band, or that they collect seashells or hang their clothes with equal space between each perfectly ironed shirt or have stacks of papers on their desks or a week's worth of dirty dishes in the sink and bras strewn over brass doorknobs - all of that is us." -s.103

Itse tarina oli sujuvaa luettavaa ja mysteeri todella kutkuttava. Tietysti mukana oli myös rakkaustarina, mutta sitä ennen hiukan toksinen ihmissuhde Emin ja Morganin välillä, joka selvisi mukavasti. LGBT+ -teema oli muuten kivan vaivihkaa mukana tarinassa: Emi ei paljon pohtinut identiteettiään, mutta Ava oli kokenut syrjintää, mikä tuli Emille (kuten minullekin) yllätyksenä. Lisäksi kirjassa sivuttiin myös etuoikeutettua asemaa, onhan Emi saanut työnsä taitojensa lisäksi melkein tarjottimella.

Kuitenkaan kirja ei minusta yltänyt salaperäisyyttä ja runollisuutta huokuneen Välimatkoja -romaanin tasolle. Emin elämästä ja harrastuksista ei kerrottu paljon ja hän jäi aika yksiulotteiseksi hahmoksi, joka vain toimi lavastajana. Lisäksi tarina oli, kuten nimikin sanoo, hiukan liian kohtalonomainen, vaikka painottikin, etteivät elokuvat näytä realistista puolta elämässä. Kannessa oli myös pieni kuvitusvirhe, sillä Emillä oli tummahko iho ja Avalla punaiset hiukset.

"We love films because they make us feel something. They speak to our desires, which are never small. They allow us to escape and to dream and to gaze into eyes that are impossibly beautiful and huge. they fill us with longing.

   But also.

   They tell us to remember; they remind us of life. Remember, they say, how much it hurts to have your heart broken. Remember about death and suffering and the complexities of living. Remember what it is to love someone. Remember how it is to be loved. Remember what you feel in this moment. Remember this. Remember this." -s. 305

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 16. "Kirjan luvuilla on nimet", Pride22-lukuhaasteeseen sekä henkilökohtaisiin Kaupunki- ja Amerikkaa tutkimassa -haasteisiin Los Angelesilla ja Kalifornialla.

Katie Heaney: Would you rather? (Pride 2022)

Kiinnostus heräsi: Instagram (?), joululahjaksi pyydetty

Would you rather? A memoir of growing up and coming out

Katie Heaney

2018

235 sivua

Random House

"If you, too, are a person who has ever found herself Googling something like "is it normal if you've never had a relationship" or "can someone realize they're queer when they're kind of old" or "oldest living virgin", if you have ever wondered if it's normal not to feel normal - this one's for you.

xo, Katie"

Miltä tuntuu elää 25 vuotta sinkkuna ja tajuta sitten pitävänsäkin naisista? Vuonna 2014 Katie Heaney oli julkaissut muistelmansa "Never have I ever", jossa hän pohti ongelmaansa löytää parisuhdetta ja ylipäätänsä romanttisen rakkauden asemaa yhteiskunnassa. Neljä vuotta myöhemmin ilmestyi "Would you rather?", joka tarjoaa yhden syyn Katien "ikisinkkuudelle" - hän oli etsinyt väärästä paikasta. 

Oikeastaan tarina ei ole ihan näin simppeli. Katie oli kyllä ihastunut aiemmin poikiin, mutta ei tuntenut heitä suudellessa mitään erityistä ja lisäksi jokainen ehti häippästä ennen potentiaalisen suhteen alkua. Ensimmäisen kerran tyttöihin ihastuminen kävi hänen mielessään vaihdossa L-koodin äärellä, seuraavan kerran yliopistossa hänen tuntiessaan jotain tyttöjä kohtaan. Kuitenkin asia katosi vuosiksi, kunnes hän lopulta alkoi uudelleen ajatella asiaa. Kaikki loksahtaa nopeasti paikalleen, ja yhtäkkiä Katie kääntää katseensa miehistä naisiin. 

"All this time, almost all the way to thirty, I thought dating dread was normal. Everybody I know (and everyone I don't) complains about dating. It's supposed to suck. It's supposed to be agony. You're supposed to feel miserable on most of the first dates you go on, because most people are boring or bad for you. I asked my therapist: Doesn't everyone feel that way? "Not really," she said. Nervousness was normal; thread, though: that was different. Dread is for dentist appointments. Spring cleaning. Family reunions, if you can't or don't drink. Things you do not want to do but must do anyway." -s.65

Katien elämänkaari on mielenkiintoisesti ja sujuvasti kuvattu: kirjassa kuvataan Katien opiskeluvuosia, ensimmäisen kirjan kirjoittamisprosessia, lentopelon voittamista, feminismiajattelun kehittymistä sekä New Yorkiin muuttoa. Esimerkiksi Minnesotan ja New Yorkin eroja sivutaan: "[...] I found their smugness incredibly obnoxious. Obnoxious, despite the fact that the only real difference between New York City pride and Minnesota pride is that the former has three million more people and all of the pop culture backing it." (s.34)

Juuri New Yorkissa Katie alkaakin kiinnostua pääasiassa tytöistä ja päättää kokeilla deittisovellusta. Ja jo ensimmäisen naisen kohdalla tärppää...

"Never before in my life had I made anything resembling "the first move". I was always too nervous, I thought, and too afraid of being rejected. But that night, I realized that wasn't quite it. I was nervous to text Lydia, and also afraid of being rejected, but my desire to talk to her again, as soon as possible, outweighed those fears. So while I stood in my kitchen shoving graham crackers into my face, because we hadn't eaten dinner and I was starving and a little dizzy, I talked to Chiara about what I should say. She suggested I say what she'd texted to Mark (the man she'd eventually marry) after their first date: "Mark! I think you're great. Thanks for the fun night." It's simple and direct, she explained. It says you're interested in them without having to explicitly say you want to see them again. I knew she was right, so I texted Lydia, slowly and carefully: "Lydia! I think you're great. Thanks for the fun night." Then I waited a truly agonizing six minutes, during which time Chiara repeatedly talked me off the ledge. And then Lydia wrote back and asked if I'd want to hang out again. I was so happy all I sent in return was "DUH."" -s.80

Oli mukavaa lukea itsensäetsimistarinaa, joka ei etene samalla tavalla kuin lähes jokainen kaapistaulostulokertomus. Samastuin itse Katieen monin tavoin: itse olen vieläkin enemmän turhaan yrittänyt muistella lapsuuden tyttöihastuksia, sillä suuntautumiseni on kehittynyt vähitellen. Olen myöskin ollut onnekas siinä että lähiympäristöni on niin avoin ja kannustava. Katienkin lähipiirille on ihan sama pitääkö hän tytöistä vai pojista, oikeastaan vain hänen ensimmäinen terapeuttinsa oli hylännyt ensi alkuun koko ajatuksen (syy miksi hänestä tulikin ex-terapeutti). Sekä Katielle ja minulle suora syrjintä ei ole (vielä) ollut arjessa läsnä vaan siihen täytyy erikseen valmistautua. Hänelläkään ei ole ollut queer gangia, jollaista tosin en itse kaipaa samalla lailla.

"It used to be so easy to feel right, which has to be one of the main perks of being twenty-two. It was at that age that I got an equal sign - for feminism, specifically - tattooed on the inside of my right wrist. Not since then have I been remotely as sure that my side of the argument is the right one. Not since then have I believed that most people agree on essential human rights  and values, and all they need to see that is a good, clear presentation of the facts." -s.170

Katie pohtii paljon myös sitä mitä lukijat ajattelevat hänestä luettuaan ensimmäisen kirjan jälkeen seuraavan. Kulmakarvojaan kohotellen "olisi se pitänyt arvata" tai pettyen, etteivät voikaan samastua häneen. Lopulta hän lohduttautuu sillä että ihminen kehittyy aina eteenpäin, eikä hän ole kenellekään mitään velkaa. 

"People want a clear narrative arc. Especially me. We want gay adults to have gay childhoods - the elementary school crushes, the closeted adolescence, the the gradual coming to terms. We want a line, no breaks, no swerving, from point A to point B. But I broke and I swerved plenty. I feel behind, but I truly didn't know how to get here any quicker. I didn't even know where I was trying to go. In every moment leading up to this one, at ages of nine and fourteen and nineteen and twenty-six, I have been as close to myself as I knew how to be. I may know myself better now than I ever have before, but ask me again in a year or two." -s.136

Kirja sopii HelMet-lukuhaasteen kohtaan 42. "Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä" (lähes koko ajan), Pride 2022 -lukuhaasteeseen henkilökohtaisessa Amerikkaa tutkimassa -haasteessani Minnesotan sekä New Yorkin osavaltioihin ja Kirjahyllyn aarteita -haasteeseen, vaikka sainkin sen vasta jouluna lahjaksi.

Toukokuussa etsin tuhansien vuosien takaista maailmaa

Toukokuussa luin kaksi kirjaa ja 554 sivua: 

1. Willa Cather: Meine Antonia (319s)

2. Katie Heaney: Would you rather? (235s)

Meine Ántonia (My Antonia, Antonia ystäväni) oli kaipausta täynnä oleva kuvaus Nebraskan preerioista ja sen uudisasukkaista. Tätä voisi verrata monella eri tapaa Pieni talo preeriaan, esimerkiksi luontokuvaukset olivat vähintään yhtä kauniita. Suurin osa kirjan hahmoista ovat kuitenkin siirtolaisia Euroopasta ja heidän ahkeruuttaan ylistetään kovin. Tarina oli myös hiukan vakavampi ja aikuismaisempi, vaikkei kuitenkaan synkkäkään. Suosittelen todella!

Vuonna 2014 25-vuotias Katie Heaney julkaisi muistelmansa Never have I ever, jossa hän kertoi ikisinkkuudestaan ja jokaisesta yksipuoleisesta ihastuksestaan. Pari vuotta myöhemmin kuitenkin ilmestyi Would you rather?, jossa hän kuvailee prosessiaan oivaltaessaan tykkäävänsäkin tytöistä ja parisuhteen löytämistään. Muistelma piti tosiaan otteessaan kuvaillessaan Katien identiteetin etsintää, lapsuuden ihastuksia, suhteen etsintää ja siinä sivussa muutenkin hänen elämäänsä ja ajatuksiaan. Oli virkistävää lukea jostakusta, joka löytää suuntautumisensa vasta yli parikymppisenä ja joka oli kuitenkin aiemmin pitänyt pojista.

Musikaalin The Prom (2020) olen nähnyt puolitoista vuotta sitten - enkä pitänyt siitä silloin erityisesti. Useampi laulu ei napannut, Dee-dee ja kumppanit olivat rasittavia, Emma ja Alyssa jäivät mielestäni heidän varjoonsa, Emma oli liian aurinkoinen ja eniten ärsytti erään homofobisen hahmon muuttuminen suvaitsevaksi noin viidessä minuutissa. Jotenkin kuukausien kuluessa kuuntelin muutamaa lempikappaletta uudelleen ja uudelleen ja vähitellen kiinnyin jollain tasolla elokuvaan. Nimittäin kun luin keväällä paikallisen teatterin esittävän tämän musikaalin, oli minun pakko saada liput tehdäkseni siitä radioon arvostelun. Ja jotenkin ihastuin teatteriesitykseen! Sen vitsit ja laulukohtaukset olivat paljon autenttisempia ja mukaansatempaavia (ehkä kun oli paikan päällä), homofobinen hahmo pysyi homofobisena ja Emma oli ihanan epävarma ja samastuttava. Pari kohtausta liikutti myös paljon. Lisäksi katsomossa oli paljon eri-ikäisiä katsoja, jotka toivottavasti jäivät pohtimaan näytelmän sanomaa. Katsoin tämän jälkeen elokuvankin uudelleen, ja vaikken sitä enää vihannut, niin ei se ollut teatteriesityksen veroinen. Mutta näin vain mieli voi muuttua!

Myös Rocketmanin (2019) katsoin uudelleen parin vuoden jälkeen. Läppärin kuvaruudulla se ei ehkä hätkähdyttänyt niin paljon kuin valkokankaalla, mutta pidin siitä kyllä edelleen. Jotkut kohtaukset olivat melkein järkympiä kuin muistin. Pidin edelleen Eltonin suhteesta lapsuuden minäänsä ja kuinka hän lopussa hyväksyi juurensa. Lempikohtaukseni oli edelleen haikea hämäräinen yö LA:n juhlissa, joissa Elton kävelee farkkutakissaan yksin pariskuntien keskellä ja laulaa Tiny Danceria.

Italialainen tänä vuonna ilmestynyt Nostalgia ei ehkä ollut elokuva, jonka normaalisti katsoisin, mutta ei se ollut hullumpikaan. Elokuva kertoi siis miehestä joka palaa neljänkymmenen vuoden jälkeen takaisin Napoliin ja muistelee nuoruuttaan. Tarinan kerronta oli hyvin hidasta, näytettiin arjen askareita, mutta jännitys tihentyi vähitellen. Lukijalle avautui nuoruuden villit skootteriajot ja nykypäivän Napoli, jossa jengit vahtivat naapurustoja. Elokuva jätti välillä tilaa tulkinnoille siirtyessään nopeasti tilanteesta toiseen ja lopulta päättyessään avoimesti. Suosikkini oli korttelipappi, joka yritti pitää huolta kaikista lähialueen asukkaista.

Vita & Virginia (2019) oli kivan filosofinen ja hienovarainen elokuva kirjailijoiden Virginia Woolfin ja Vita Sackville-Westin suhteesta. Filosofinen siksi, että dialogi vilisi pohtivia lauseita elämästä ja maailmankaikkeudesta. Virginia vaikutti heistä hauraammalta, mutta vaikutti kirjailijana ja ihmistuntijana päihittävän kaikki. Hänen orastavat mielenterveysongelmansa pilkahtelivat jo myös kohtauksissa. Hiukan tosin mietitytti Vitan toksisuus, ja melkein alkoi tuntua että LGBT-elokuvat helposti esittävät toksisia suhteita (ehkä se on vain oma tuntemukseni Toven ja Rocketmanin jälkeen?). En ehkä itse saanut tästä paljon irti, kun en tunne Virginia Woolfin elämää kovin hyvin enkä ymmärrä hänen kirjoitustyyliään.

<3

Heartstopper-minisarja (2022) on nyt kaikkien huulilla ja sattumalta aloitin sen heti ilmestymispäivänä Netflixin suosittelemana. Alice Osemanin tunsin jo kirjailijana, ja halusin katsoa jotain rentoa LGBT+-nuortensarjaa. Tämä odotus täyttyikin ja muutaman jakson jälkeen huomasin kiintyväni sarjaan. Varsinkin ystäväsuhteistaan epävarma Tao oli samastuttava ja Nickin pohdinta itsestään oli myöskin sympaattista. Huomasin näyttelijän muuten esittävän Rocketmanissa teini-Eltonia! Taon ja Ellen suhteen vaivihkainen syveneminen on myös hienovaraisesti esitetty. Toisaalta hahmot herättävät myös pientä kritiikkiä: Nickillä oli koko ajan sama huolestunut ilme kasvoillaan, enkä ymmärtänyt miten hän oli päässyt coolin poikaporukan suosituimmaksi. Lisäksi Isaacilla ei ollut mitään roolia koko kaveriporukassa paitsi turhana täytehahmona, joka luki koko ajan kirjaa (samastuin häneenkin). Odotan silti toista kautta, ehkä se korjaa ainakin viimeisen moitteen!

Vappupiknik

Toukokuu muistutti aika lailla huhtikuuta, sillä siihenkin kuului opiskelua ja matkailua. Puolet kuukaudesta kului kursseihin ja niihin valmistautumiseen, töihin, artikkelien kirjoittamiseen opiskelijalehteen ja ympäristöjärjestön projektien suunnitteluun. Jotenkin onnistuin taas kahmimaan itselleni liikaa tekemistä... Ehdin kyllä myös käydä nuotioillassa ja teatterissa, keilailla, prokastinoida pelaamalla spontaanisti lautapelejä keskellä päivää sekä viettää vappupiknikiä simalla (puolet kavereista eivät meinanneet suostua juomaan sitä, vaikka kuinka yritin selittää että Suomessa pikkulapsetkin litkivät sitä litroittain!). Yhden kaverin kanssa tuli tavaksi käydä maanantaiaamuisin ennen seminaaria aamupalalla, mikä antoi motivaatiota ja piristystä alkavaan viikkoon. Nokkosia keräsin ruoaksi mutta luovutin yhden kerran jälkeen, kun kastike maistui jotenkin karhealta. :D

Caracallan kylpylärauniot

Loppukuusta matkustin jälleen kerran Italiaan - tällä kertaa yliopiston exkursiolle. Tällä kertaa en uuvuttanut itseäni liikaa (vaikken edelleenkään nukkunut bussissa) ja kurssi oli todella hyvin järjestetty. Kävimme tutustumassa erilaisiin epävirallisiin sosiaalisiin projekteihin Roomassa ja vapaa-ajalla palloilimme ympäri kaupunkia. Emme juurikaan päässeet käymään missään sisällä, sillä liput pystyi varaamaan vain netin kautta eikä samalle päivälle, mutta oli hauska tutustua kaupunkiin rennommin. Tietysti myös söimme kurssituen avulla hyvin (yliopistonkin puolesta oli myös pari yhteistä lounasta ja illallista). Jotenkin selviydyin kuumuudessa, aurinkorasvani vaikutti jopa valkaisevan ihoa. o_o Rooman vesipisteet olivat ihania (joistain sai jopa vichyvettä!) mutta vessat olivat puolestaan aika likaisia. 

Eräs lempikirjoistani on Ursula LeGuinin Lavinia, joka kertoo Latiumin asukkaista Aeneaan saapuessa Italiaan noin 700 eKr. Viimeisenä viikonloppuna tein vielä pienen matkan kirjan maisemiin Rooman eteläpuolelle - onneksi bussit kulkivat ja olivat ällistyttävän halpoja (lippu maksoi 1,30€!). Laviniumista oli jäljellä arkeologinen alue (jonne olisi tarvinnut opastuksen)ja pienenpieni arkeologinen museo. Kovin paljoa uutta tietoa sieltä en saanut, paitsi että Laviniumia ei ollut vasta perustettu Aeneaan tultua vaan jo aiemmin. Lago Albano puolestaan on kraaterijärvi, jonka rinteillä on aikanaan sijainnut Alba Longan kaupunki. Sen raunioita ei löytynyt, mutta metsäreitit olivat tunnelmallisia ja itse järvi-vuorimaisema kaunis. Valitettavasti kuitenkin kävelin tuona päivänä liikaa ja yksin matkustaminen viikon seurassa olon jälkeen kuormitti sen verran että ensimmäinenä päivänä yksin lähinnä ahdisti enkä pystynyt nauttimaan kaikesta. Mutta oli kaunista katsoa merelle päin ja pohtia kuinka tuhansia vuosia sitten peltojen paikalla oli suhissut pyhä Albunean metsä, kuinka valot eivät olleet vielä tuikkineet pimeässä ja kuinka meri oli silloinkin erottunut kaukana horisontissa. Meri jolta Aeneaskin saapui Latiumiin...

Entinen Lavinium

Lago Albano

Jossain tuolla on meri...

Seuraavana päivänä olo oli kuitenkin muuttunut kuin taikaiskusta ja päästessäni maailman vanhimmaksi väitetylle tielle, Via Appia Anticalle, olin pakahtua sen maisemista. Suurin osa tiestä oli laitettu uudestaan mutta siellä täällä oli pieniä pätkiä kahden tuhannen vuoden vanhaa mukulakiveä. Lisäksi tietä reunustivat valtavat pinjat, aavat niityt, jotka näyttivät minun silmääni ihan preerialta, vanhan näköiset huvilat ja antiikin ajan hautojen rauniot... Kävelin siellä lähes koko päivän ja yritin miettiä miltä matkamiehistä ja -naisista oli mahtanut tuntua kävellä tai ratsastaa maaseudulta kohti suurensuurta Roomaa...

Lago Albanon vuoret Via Appialta

KK: Mitä ikimuistoista te koitte toukokuussa?